Epäilen että äidilläni on epävakaa persoonallisuushäiriö

Tietääkö joku täällä jotain vastaavantyyppistä muuta diagnoosia?

Kannattaisko sun tutkituttaa myös itsesi?

Tiedätkö, että jokaisella ihmisellä on persoonallisuushäiriöiden viitteitä... sitä kutsutaan persoonaksi.



Voi toki olla, että äidilläs jotain on, mutta se on psykiatrin tehtävä antaa diagnoosi.

eli meneppä itseesi ja anna äitisi olla



mitäpä sinä teet äitisi hyväksi ?

olet teitty kaiken aikaa vaivoiksi? vaadit rahaa?



yms yms





kai sitä kuka tahansa äiti alkaa tympääntymään nuoriin , jotka luulee aina tietävänsä kaiken.

mutta mitään eivät tekisi , paitsi käsiojossa ovat !!!

olen tunne elämältäni epävakaa. Eipä tuo kauheesti tunnu muita häirisevän (paitsi yhtä, jolla itsellään on jotain ongelmia).



Olelelet niin kuin aina ennenkin. Miksi nyt yhtäkkiä pitäisi sen takia muuttaa omaa käytöstään tai ehdottaa äitisi muuttamaan käytöstään.



Itse ainakin pärjään vallan mainioisti ilman terapiaa yms. Kun on vain sukulaiset ja ystävät kansani niin kuin aina ennenkin. Eikä nosta suurta haloota mun omituisista tunne kuohuista. Onhan se heillekkin välillä rankkaa, mutta he ymmärtävät. Rankinta se on minulle itselleni, sen kanssa voi kuitenkin elää :)

Jos jaksavat tukenasi olla? Äidin suvussa ei tosiaan juuri yhteyttä pidetä. On päihdeongelmaa, runsaasti eroja ja välirikkoja ym. Eli juurikin sopisi tällaiseen perinnölliseen mt-vaivaan sekin.

Haen tässä myös selitystä omille tunteilleni ja lapsuudenkokemuksilleni. Turha kai yli kuusikymppiselle on mitään käytöksen muutosta ehdottaakaan? Alan olla vähän väsynyt siihen, ettei meillä ole mitään ns. normaalia ja äiti ei jotenkin osaa olla yhtään ihmisten kanssa, kaikki perinteet omista häistä lasten ristiäisiin on pitänyt itse alusta alkaen tehdä, kun äitiä ei kiinnosta.

Sättii jatkuvasti muita ja valittaa kuinka hänestä ei ole mihinkään. Ihan tavallisista asioista nousee hirveä haloo ja kaikessa pitäisi olla täydellinen kun äiti ahdistuu mielettömästi ihan kaikesta.

olen tunne elämältäni epävakaa. Eipä tuo kauheesti tunnu muita häirisevän (paitsi yhtä, jolla itsellään on jotain ongelmia).

Olelelet niin kuin aina ennenkin. Miksi nyt yhtäkkiä pitäisi sen takia muuttaa omaa käytöstään tai ehdottaa äitisi muuttamaan käytöstään.

Itse ainakin pärjään vallan mainioisti ilman terapiaa yms. Kun on vain sukulaiset ja ystävät kansani niin kuin aina ennenkin. Eikä nosta suurta haloota mun omituisista tunne kuohuista. Onhan se heillekkin välillä rankkaa, mutta he ymmärtävät. Rankinta se on minulle itselleni, sen kanssa voi kuitenkin elää :)

Itselleni on diagnosoitu epävakaapersoonallisuus häiriö.

Äitini ei kai ihan täytä samoja kriteerejä, mutta hänen mielestään tuntuu olevan normaalia elä miesten ja muiden mieliksi.





Elin sairaanloisen mustasukkaisen miehen kanssa ja äitini tuntui olevan vain tuon miehen puolella. Hän tuntuu muutenkin elävän vain mielyttääkseen muita...



Miehet on.... no minä onnweksi tajuan että on monenlaisia miehiä, eikä minun tule alistua mielivaltaan....



Minä kuulemma pompotin exmiestäni äitini mielestä, vaikka peräsin vain minulle kuuluvaa...

Koskaan en ole voinut olla varma, onko äiti oikeasti puolellani, jos olen ollut ikävässä tilanteessa tai minua on vaikka kiusattu koulussa. Yleensä äiti on vain antanut ymmärtää että minussa on jotain vikaa, jolla itse aiheutan ongelmani. Suhteeni isääni esimerkiksi on tosi ongelmallinen, mutta siitä ei saa puhua.

Siksi en tykkääkään kertoa mitään äidilleni.

Nyt aikuisena vain harmittaa, koska olen huomannut, että suhtaudun kaikkiin ihmisiin lähtökohtaisen vihamielisesti, tai vaihtoehtoisesti hakeudun epätasapainoisten ihmisten seuraan, ja sitten tunnen tyytyväisyyttä kun he tekevät niinkuin odotinkin ja pettävät luottamukseni.

Hirveän vaikeaa aikuisella iällä luoda tyhjästä kaikki ihmissuhteet, kun ei ole mitään sukulaisia ja vanhemmat ovat tuollaisia. Ihmiset eivät tunnut ymmärtävän lainkaan että tällaista voi olla.

Itselleni on diagnosoitu epävakaapersoonallisuus häiriö.

Äitini ei kai ihan täytä samoja kriteerejä, mutta hänen mielestään tuntuu olevan normaalia elä miesten ja muiden mieliksi.

Elin sairaanloisen mustasukkaisen miehen kanssa ja äitini tuntui olevan vain tuon miehen puolella. Hän tuntuu muutenkin elävän vain mielyttääkseen muita...

Miehet on.... no minä onnweksi tajuan että on monenlaisia miehiä, eikä minun tule alistua mielivaltaan....

Minä kuulemma pompotin exmiestäni äitini mielestä, vaikka peräsin vain minulle kuuluvaa...

omalla äidillänikin on joku pers.häiriö, en tiedä mikä, joku mikä on tullut siitä kun on ollut vuosikymmeniä narsistisen sadisti-psykopaatin alistettavana ja hakattavana (=isäni) ja joka on myös tullut siitä, kun äiti on vierestä katsonut satoja ellei tuhansia pahoinpitelyjä passiivisena vierestä, jossa isä pahoinpitelee ja pieksee pieniä lapsiaan. Ihan siis jo vauvaiästä asti minua ja sisaruksiani pahoinpideltiin, aikuisuuteen asti.



Äiti ei ole tippaakaan kiinnostunut meistä lapsista, ei ikinä soita, käy, ei ole koskaan nähnyt ainokaisia lapsenlapsiaan, ei häntä ristiäiset tai lasten syntymä kiinnosta. Viimeksi ollaan nähty 5v sitten. Puhelimessa puhutaan ehkä kerta kolmeen vuoteen, tyyliin äiti soittaa ja kertoo että joku sukulainen on kuollut, sitten kaupan päälle haukkuu puoli tuntia minua, lapsiani, miestäni ja perhettäni. Sitten lyö luurin korvaan.



Ei sillä ole juurikaan väliä mikä diagnoosi tai sairaus on kyseessä. Jos on hullu niin on hullu, ja varsinkaan kun äitini tai isäni ei kumpikaan myönnä itsessään olevan mitään vikaa, niin ei mitään ole tehtävissä. Ei niitä hoitoon saa kun eivät halua mennä. He syyttävät kaikesta meitä lapsia, väittävät kirkkain silmin että valehtelemme kaikki väkivaltakokemukset ja että ME lapset kiusaamme ja olemme ilkeitä ja tylyjä heille vanhuksille.



Persoonallisuushäiriöisten kanssa toimii vain ja ainoastaan yksi asia: "pitäkää tunkkinne". Eli ei olla missään tekemisissä niiden kanssa.



Asia pitää surra, tarvittaessa käydä terapiassa, mutta ihan oikeasti, mitään et saa muutettua, mitään et pysty tekemään. Kaikki suru, ikävä, kaiho, toivominen että joku muuttuisi, kaikki on hukkaan heitettyä energiaa mikä kannattaisi käyttää johonkin muuhun. Ei siis siihen oman äidin murehtimiseen.



Toista ei voi muuttaa, vain itseä voi. Meillä ei ole lapsilla isovanhempia minun puolelta ollenkaan kun vanhempiani ei vaan kiinnosta. Emme näe koskaan, emme ole yhteyksissä, lapset eivät edes tiedä että tällaiset "hullut" on olemassa. Ja nyt jos joku sanoo että "lapsilla on oikeus isovanhempiin": ei todellakaan ole, ei ole mitään oikeutta sellaisiin isovanhempiin jotka käyvät päälle ja kuristavat kurkusta, huutavat tappouhkauksia, ovat tunnevammaisia ja täysin arvaamattomia.



AP:lle vinkki: unohda äitisi. Olet paljon onnellisempi siten. Unohtaminen ei käy hetkessä, minullakin meni siihen vuosia, mutta sitten vasta kun asian aidosti voit hyväksyä ja luovuttaa, niin sitten voit saavuttaa onnen ja rauhan. Voimia sinulle.

Olet varmaankin täysin oikeassa vanhempiesi suhteen. Toivottavasti sinulla on hyvät suhteet sisaruksiisi. Voimia sinullekin !

omalla äidillänikin on joku pers.häiriö, en tiedä mikä, joku mikä on tullut siitä kun on ollut vuosikymmeniä narsistisen sadisti-psykopaatin alistettavana ja hakattavana (=isäni) ja joka on myös tullut siitä, kun äiti on vierestä katsonut satoja ellei tuhansia pahoinpitelyjä passiivisena vierestä, jossa isä pahoinpitelee ja pieksee pieniä lapsiaan. Ihan siis jo vauvaiästä asti minua ja sisaruksiani pahoinpideltiin, aikuisuuteen asti.

Äiti ei ole tippaakaan kiinnostunut meistä lapsista, ei ikinä soita, käy, ei ole koskaan nähnyt ainokaisia lapsenlapsiaan, ei häntä ristiäiset tai lasten syntymä kiinnosta. Viimeksi ollaan nähty 5v sitten. Puhelimessa puhutaan ehkä kerta kolmeen vuoteen, tyyliin äiti soittaa ja kertoo että joku sukulainen on kuollut, sitten kaupan päälle haukkuu puoli tuntia minua, lapsiani, miestäni ja perhettäni. Sitten lyö luurin korvaan.

Ei sillä ole juurikaan väliä mikä diagnoosi tai sairaus on kyseessä. Jos on hullu niin on hullu, ja varsinkaan kun äitini tai isäni ei kumpikaan myönnä itsessään olevan mitään vikaa, niin ei mitään ole tehtävissä. Ei niitä hoitoon saa kun eivät halua mennä. He syyttävät kaikesta meitä lapsia, väittävät kirkkain silmin että valehtelemme kaikki väkivaltakokemukset ja että ME lapset kiusaamme ja olemme ilkeitä ja tylyjä heille vanhuksille.

Persoonallisuushäiriöisten kanssa toimii vain ja ainoastaan yksi asia: "pitäkää tunkkinne". Eli ei olla missään tekemisissä niiden kanssa.

Asia pitää surra, tarvittaessa käydä terapiassa, mutta ihan oikeasti, mitään et saa muutettua, mitään et pysty tekemään. Kaikki suru, ikävä, kaiho, toivominen että joku muuttuisi, kaikki on hukkaan heitettyä energiaa mikä kannattaisi käyttää johonkin muuhun. Ei siis siihen oman äidin murehtimiseen.

Toista ei voi muuttaa, vain itseä voi. Meillä ei ole lapsilla isovanhempia minun puolelta ollenkaan kun vanhempiani ei vaan kiinnosta. Emme näe koskaan, emme ole yhteyksissä, lapset eivät edes tiedä että tällaiset "hullut" on olemassa. Ja nyt jos joku sanoo että "lapsilla on oikeus isovanhempiin": ei todellakaan ole, ei ole mitään oikeutta sellaisiin isovanhempiin jotka käyvät päälle ja kuristavat kurkusta, huutavat tappouhkauksia, ovat tunnevammaisia ja täysin arvaamattomia.

AP:lle vinkki: unohda äitisi. Olet paljon onnellisempi siten. Unohtaminen ei käy hetkessä, minullakin meni siihen vuosia, mutta sitten vasta kun asian aidosti voit hyväksyä ja luovuttaa, niin sitten voit saavuttaa onnen ja rauhan. Voimia sinulle.