Ärsyttää tämä ainainen "lahjakkuus"

ei taatusti ole kaikilla syntyessään samoja ominaisuuksia. Kestä tahansa ei tule esim. huippuluokan taitoluistelijaa, pikajuoksijaa, Dostojevskia tai fyysikkoa vaikka kuinka harjoittelisi.

Mä uskon, että syntymäominaisuudet määrää sen potentiaalin, mihin on rahkeita, ja sitten harjoittelu, luonteenlujuus, kasvatus, ympäristö jne määrittelee loput.

Eiköhän liene ihan sama käytetäänkö termiä lahjakkuus vai taipumus. Kyse on ihmisen geeniperimästä, joka määrää yksinkertaisena esimerkkinä esim. hitaiden ja nopeiden lihassolujen kombinaatiota. Siltä pohjalta on hyvin vaikea väittää, että kenestä tahansa tulee vaikkapa huippupikajuoksija ja toisaalta että huippusprintteri on vain harjoitellut ja häntä on kannustettu uskomaan, että on hyvä ja pikajuoksu hänen lajinsa (koska vanhemmat ovat niin halunneet olevan).

Sama koskee vaikka musikaalisuutta tai piirustustaitoa tai mitä tahansa LAHJAKKUUDEN lajia tai "taipumusta".

Onhan ihmisillä erilainen ulkonäkökin - miten joku voi ajatella, että aivoissa ja lihaksissa ei olisi juurikaan synnynnäisiä eroja jotka aiheuttavat sen, että ihminen oppii tietyt asiat erityisen hyvin tai helposti kun taas toinen ei koskaan yllä samaan vaikka tekisi kuinka töitä asian eteen.

että miten ap selittää sellaisen, että joku ihminen pystyy samaan harjoiteltuaan useamman vuoden kuin toinen, joka kokeilee ko. asiaa ensimmäistä kertaa?

enkä ole ap. Uskon siis, että vauvat ovat syntyessään monilta taipumuksiltaan erilaisia, mutta että synnynnäiset taipumukset saattavat määrätä varsin vähän sitä, mitä meistä lopulta tulee (kuten sanoin, kukaan ei tiedä miten asia on, mutta epäilen näin. Teen itse tutkimustyötä oppimista ja lahjakkuutta liippaavalla alueella). Jos näin on, niin voisi olla ap:n kanssa samaa mieltä: jos synnynnäinen lahjakkuus ei vaikuta uravalintoihin eikä menestymiseen kovin paljon, kannattaako sitä kutsua lahjakkuudeksi?

Mä en väitä näin mutta olen sitä mieltä, että voi olla niin, että ns. synnynnäinen lahjakkuus ei ennusta kovin voimakkaasti sitä, tuleeko jostain vauvasta myöhemmin jonkinlainen huippu tällä lahjakkuusalalla. Eli jotkut lahjakkaat vauvat eivät syystä tai toisesta toteuta tuota lahjaansa, ja jotkut ei-lahjakkaat pääsevät harjoittelun kautta huipulle, joskus jopa aivan huippu-huipulle.

että vauvoilla on syntyessään jo keskenään erivärinen iho, eriväriset silmät, eri määrä tukkaa, eri muotoiset kasvot, erilainen ääni, erilainen luonne, erilainen ruokahalu, jne. Mutta lahjakkuudeltaan kaikki vauvat olisivatkin toistensa kopioita ja kaikki onkin kiinni vain ulkoisista tekijöistä.

Miksi vauvat eivät sitten muilta ominaisuuksiltaan ole klooneja, mutta lahjakkuudelta ovatkin? Tähän on varmaan jokin lennokas teoria.

Ja nyt puhut lahjakkaista vauvoista, jotka eivät toteuta lahjakkuuttaan. Aloituksessa kuitenkin väitit, ettei ole lahjakkaita vauvoja, vaan kaikki ovat syntyessään samalla viivalla. Kumpaa mieltä nyt siis olet?

Sinulla on ja on ilmeisesti aina ollutkin potentiaalia opiskeluun. Aikuisena ja elämänkokemusta saaneena sinulla on myös motivaatoita ihan toisin kuin koulussa. Nyt saat palkinnon ahertamisestasi, saat mielenkiintoisen työn ja siitä palkkaa.

Et kertonut mitä kieliä olet oppinut, mutta entä jos sinun pitäisi opetella kieli, josta ei olisi mitään iloa? Kieli, jota et voisi käytännössä harjoitella? Entä matematiikka, onko sinulla mitään tasoa, jonka yli et enää ole motivoitunut menemään?

Ja on toki olemassa monia älykkyyden lajeja mutta matemaattista ja kielellistä mitataan kaikissa koulutuksissa, jopa yli sen tarpeen mitä ammatissa vaaditaan.

Kielet joita olen opetellut on olleet työn takia hyödyllisiä eli motivaatio on tullut siitä. En varmaan ihan muuten vaan lähtisi mitään kieltä opiskelemaan ellen nyt sitten johonkin kieleen ja kulttuuriin kovasti ihastuisi vaikka. Eläkkeellä voi sitäkin harkita, nyt ei jaksa eikä ehdi :-)

Myös matematiikan suhteen olen ollut käytännöllinen, olen halunnut oppia sen verran että se riittää työssäni. En ole mikään huipulle pyrkijä missään asioissa koskaan ollut. Yllätys kuitenkin oli, että lukiossa lyhyen matematiikan kasnsa itku kurkussa taistelleelle ja "mä vihaan matiikkaa" manailleelle oli ihan helppoa lukea 35 opintoviikon laaja sivuaine matematiikka yliopistossa. Aina sanotaan että lyhyt matematiikka estää sen ja sen alan opinnot mutta eipä se mitään estä, täytyy vaan vähän enemmän alkuvaiheessa itse opiskella mutta toisaalta sitten kun mennään teoreettisempaan puoleen niin ei siitä pitkästä lukiomatematiikasta mitään hyötyä ole enää.

Olen viime aikoina laajentanut kokeilujani siitä mihin pystyn myös kuvataiteeseen (vesivärimaalaus) ja musiikkiin (pianonsoitto) ja nekin näyttävät lähtevän sujumaan. Vielä tarttisi ylittää se kynnys että yrittäisi liikuntaa, sillä sitä olen kaikkein eniten kaikesat aina inhonnut ja uskonut että olen siinä erittäin huono! Mutta mulla tuo tosiaan on ihan motivaatiosidonnaista: jos asia kiinnostaa minua tai tiedostan että siitä on oikeaa hyötyä, pystyn aika koviin suorituksiin, mutta jos ei kiinnosta, ei siitä mitään tule.

Minulla on vähän samanlaisia kokemuksia. Olen aloittanut yliopisto-opinnot 35-vuotiaana, koska tähän asti olen uskonut, että olen sinne liian tyhmä eikä se ole minua varten. Mutta olen menestynyt erittäin hyvin.

Samoin liikunnan kanssa, olen pitänyt itseäni tosi epäurheilullisena, mutta kappas vain, pärjään siinäkin mukavasti, nautin liikunnasta ja olen päässyt hyvään ja lihaksikkaaseen kuntoon.

Ainoa mikä harmittaa on se, että tähän asti olen uskonut siihen mitä joskus muksuna on sanottu. Siksi yritän tsempata omia lapsiani löytämään omat vahvuutensa ja kokeilemaan kaikkea rohkeasti. Mikä kiinnostaa, niin sitä kohti. Kiinnostus tuo motivaatiota, motivaatio tuo menestystä.