Voiko isä- tai äitipuoli olla oikeasti onnellinen

tällaisena! Minulla on ihana poikapuoli, joka nytkin höpöttelee mulle eilisillan Sonisphere-keikasta. En voi valittaa mistään.

tytärpuolen tyttärestä, ihana pieni vauva! Tytärpuolessta en samalla tavalla osannut nauttia, kun hän oli lapsi, mutta en silti sanoisi, etten ollut onnellinen - välillä olin, välillä en.



Jos kokee lapsipuolet rasitteeksi - lapsethan usein ovat hiemanrasittavia, ellei ole erityisen lapsirakas - niin kannattaisi muistaa, ettei lapset ole lapsia kuin hetken aikaa, suurimman osan elämästä ne lapsipuolet tulee olemaan aikuisia ja ihan mukavia sellaisia. Kannattaa luoda pohja ystävyydelle jo lapsuudessa.



Mummipuolena on oikein mukava olla :)

joka toimii lasten äitinä tai isänä biologisen vanhemman sijasta?

Ja se on ihan normaalia. Kyllä mä koen olevani miehelle tärkeä, vaikka hänellä oli lapsia jo aiemmin. Enkä koe saaneeni mitään jämiä. Lapsipuoleni ovat hauskoja ja fiksuja ihmisiä, joista on lähinnä iloa, niinkuin lapsista normaalisti. Välillä toki huolta ja joskus hiukan murhettakin. Meillä on myös yhteinen lapsi, ja hänelle isot sisarukset on tärkeitä, varsinkin isoveli.

jos mieheni oli 5 v yhdessä ekan vaimonsa kanssa ja mun kanssa jo 21, niin kyllä mä koen olevani eka.

Hei!



Meillä oli jossain välissä miehen kanssa erimielisyyksiä ja pms-oireissani mietin eroa. Tänä aikana tajusin, että mieheni ei olisi ottanut raskaasti eroa pelkästään minusta vaan, että ero lapsistani tulisi olemaan hänelle myös vaikeaa.

Mikä on se onni, jota tavoittelisin? Olen mielestäni onnellinen elämääni, mutta tottakai jokaisessa ihmisessä on neg. puolensa. Miehessäni se on nämä lapset. Olen ollut miehen kanssa yhdessä 10 vuotta ja viimeisen vuoden aikana olen huomannut, että miehen lapset eivät sittenkään ole minulle niin läheisiä kuin kuvittelin. Olen aika paljon saanut "turpaani" heiltä ja tajunnut, että teen mitä tahansa heidän kanssaan, niin olen heille aina ylimääräinen tunkeilija.

Musta on ylipäänsä utopistista tavoitella jotain mystistä pysyvää onnellisuuden tilaa, elämään kuuluu monenlaisia tunteita ja olotiloja. Puhuisin ehkä mieluummin perustyytyväisyydestä elämään kokonaisuutena. Onnellisuus (ja että puolison lapset estäisivät sen) kuulostaa lähinnä siltä että tavoitellaan jotain täydellistä kuviota jossa kaikki olisi pysyvästi loksahtanut kohdalleen. Todellisuudessa elämä on jatkuvaa muutosta.



Itse uusperheessä elävänä (puolisolla ennestään 1 lapsi, nyt meille 2. yhteinen tulossa) en koe saaneeni "vaan jämiä ja riesakakaroita". Myös puolison lapsi on oleellinen osa perhettämme, ja minulla on hänen kanssaan omanlaisensa tärkeä ihmissuhde. Toki myös työstän päässäni monenlaisia tunteita suhteessa niin puolison lapseen kuin omaan biologiseenkin. Myös negatiiviset ja ristiriitaiset tunteet kuuluu asiaan, mutta päällimmäisenä on positiiviset.

Miten tilanne eroaa ydinperheestä, missä toiselle vanhemmalle puoliso on tärkein, toiselle lapset?

Molempiahan on ja vielä melko tasapuolisesti.

Ja tiedän, että mieheni ei ole lapsiaan missään "suuressa rakkaudessa" tehnyt, vaan nuorena (alle 20v) hölmönä asiaa sen tarkemmin ajattelematta. Rakkaus vaimoonkin lopahti miehen sanojen mukaan jo ajat sitten. Lapset kyllä on riesa, tai lähinnä toinen heistä (erityislapsipiirteitä), mutta eipä niistä eroonkaan pääse. Mitään suurta rakkautta en heitä kohtaan tunne enkä edes yritä, tiedostan paikkani lapsille tärkeänä ihmisenä mutta omat vanhemmat ovat aina etusijalla tietysti.



Toisaalta miehen kanssa on myös mukava perustaa perhe, koska olen nähnyt, kuinka hän hoitaa lapsiaan ja pyörittää arkea. Ei tule yllätyksiä. Lisäksi on kiva, että odottamallani vauvalla on jo valmiiksi sisaruksia. On myös vähän enemmän elämää ympärillä kuin normaalisti, piristää arkea.