Äitinä olemisen kaari

Täällä on varmasti jo teini-ikään tulleiden lapsien äitejä, joten kysynkin teiltä, miten olette kokeneet äitiyden sen ensimmäisen lapsen kanssa vauvasta kohti aikuisuutta?



Kun itsellä on monesti niin voimaton olo. Kertokaa rehellisesti.



Kun vauva syntyi olin odottanut häntä todella kauan. Voin koko raskausajan todella hyvin alun pientä pahoinvointia lukuunottamatta. Rakastin, lauloin ja paijasin vauvaani jo ennen kuin hän oli edes syntynyt.



Kun hän viimein tuli maailmaan. No se on luku sinänsä, sydänäänet laskivat ja hänet revittiin imukupilla ulos. Repesin todella pahasti enkä pystynyt istumaan kuukauteen. Vessakäynnit olivat yhtä helvettiä, tulehduskin tuli.



Kaikki kävi niin rytäkässä etten oikein edes tajunnut missä mennään. Kun sitten viimein näin lapseni, en itkenyt onnesta, ajattelin vain, että onpa ruma.



Ensimmäiset 3kk olivat yhtä helvettiä. Kahden tunnin välein tissiä 24/7. Rinnat oli ihan verillä ja niin kipeät ettei edes paidan kestänyt hipaista. Rintakumi oli pelastus lopussa.



4kk vauva alkoi onneksi nukkumaan täydet 8 tuntia putkeen, olisin muuten varmasti tullut hulluksi univajeesta. En enää osannut edes nukkua, odotin vain että kohta se taas herää ja syö. Tähän lisään vielä, että imetysvälit olivat 2 tuntia, vauva söi kerrallaan vähintään puoli tuntia.



Niin siinä sitten kävi, etten se ollut minä vaan mies joka pimahti vaikkei hän edes heräillyt vauvan kanssa koskaan. Mies yritti tappaa minut ja nakata vauvan kylpyammeeseen, jonka oli täyttänyt vedellä.



Jatkoimme siis kaksin. 7 kuukautisena lapsi oppi jo kävelemään, äitini hommasi hänelle kypärän, mutta se aiheutti oikeastaan enemmän vaurioita, ei osannut hallita itseään yhtään se päässään. Nopeasti oppi kuitenkin varomaan itse alun kovienkin mätkähtelyiden opettamana.



Taaperoikäisenä oli mahdottoman utelias, mutta rauhallinen. Eräänkin kerran olen selän käännettyäni löytänyt lapsen milloin koirankoppiin pyrkineenä, milloin on vaippapöksy pyörinyt takan tulipesässä.



Lapsi on äärettömän kiltti ollut loppujenlopuksi. Mutta nyt en enää tiedä miten suhtautua. Nykyään on jo esimurkku 14v ja koko elämä tuntuu olevan häntä vastaan. Rakastan toki, mutta tuntuu väliin, että voi pylly musta ei taida enää löytyä ymmärrystä. Voimat loppuu kaikkien temppujen kanssa mitä tekee. Kertokaa oma tarinanne ja antakaa mulle voimia jaksaa, musta tuntuu etten kohta jaksa. (vaikka pakkohan se on)