Lue keskustelun säännöt.
Vieläkö 5-kymppisenä jaksaa unelmoida (ja uskoa) siihen, että löytää ihanan parisuhteen?
31.05.2012 |
Tai ainakin jonkun jonka kanssa pitää hauskaa, pidemmällä tähtäimellä, vaikkei välttämättä ihan naimisiinmenoon saakka?
Itse olen kolmevitonen, kylmässä parisuhteessa, miestä ei kiinnosta parisuhteen parantaminen. Pienten lasten vuoksi ajattelin silti jaksaa, ja meinasin että sitten kun olen n. 45-50 v., voisin erota ja ryhtyä etsimään sitä oikeaa kumppania.
Mutta vieläkö sen ikäisenä moista jaksaa etsiä, vieläkö on kiinnostusta, vielä on toivoa?
Ja juu, tiedän, ihmiset ovat erilaisia, mutta jos täällä nyt on joku noin viisissäkymmenissä, mitä ajattelet?
Kommentit (11)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eronnut vuosia sitten, lapset opiskelemassa, toinen tuli kesäksi kotiin.
Haave parisuhteesta ja ihanasta sellaisesta on haave, vähän samanlainen kuin haave lottovoitosta, olisihan se ihana, mutta....koska parisuhteessa pitäisi myös antaa jotain, luopua vaikka ensimmäisestä vuorosta aamulehden lukuun, miettin kyllä tarkkaan ja pitkään luovunko edes siitä. Saati vapaudesta tulla ja mennä ilman velvollisuutta selittää tekemisiäni.
eronnut vuosia sitten, lapset opiskelemassa, toinen tuli kesäksi kotiin.
Haave parisuhteesta ja ihanasta sellaisesta on haave, vähän samanlainen kuin haave lottovoitosta, olisihan se ihana, mutta....koska parisuhteessa pitäisi myös antaa jotain, luopua vaikka ensimmäisestä vuorosta aamulehden lukuun, miettin kyllä tarkkaan ja pitkään luovunko edes siitä. Saati vapaudesta tulla ja mennä ilman velvollisuutta selittää tekemisiäni.
tuon ikäisenä? Tuntuuko, että olisi vielä miehiä lähettyvillä/saatavilla, joista voisi kuvitella kiinnostuvansa?
Miten koet odotukset mahdolliselta parisuhteelta, ovatko pysyneet samanlaisina, kuin 10-20 vuotta sitten, vai ovatko muuttuneet ja jos ovat, niin miltä osin?
ap
Enkä miehiä muutenkaan. Heistä ei ole muuta kuin haittaa ja vievät energiaa.
Odotan sitä, että täytän 45, lapset muuttaa kotoa ja saan elää vaan yksin, rauhassa. Lapset ovat elämäni ilo ja valo, mutta ei tässä ehdi kauheasti tehdä mitään omaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Enkä miehiä muutenkaan. Heistä ei ole muuta kuin haittaa ja vievät energiaa.
Odotan sitä, että täytän 45, lapset muuttaa kotoa ja saan elää vaan yksin, rauhassa. Lapset ovat elämäni ilo ja valo, mutta ei tässä ehdi kauheasti tehdä mitään omaa.
jossa muutettaisiin saman katon alle ja mentäis naimisiin, mutta olisi kiva kun löytäis vielä sitten jonkun kivan, fiksun ja keskustelutaitoisen miehen, jonka kanssa vois treffailla säännöllisen epäsäännöllisesti, matkustella, tehdä kaikkea kivaa.. noin niinkuin puolivakavasti/puolivapaasti.
Mitä sä ajattelisit tuollaisesta?
ap
Mä nyt ehkä enemmänkin miettisin sitä, että minkälaisen kuvan parisuhteesta haluat sun lapsillesi välittää.
Kotoa opitut mallit seuraa tosi pitkälle elämässä, ja jos se äidin ja isän asettama malli on tunneköyhä ja kylmä, niin voit vaan kuvitella, minkälaisia puolisoita ne lapset löytävät ja kuinka onnellisia heistä tulee, kun luulevat elävänsä ns. normaalia parisuhteen arkea.
Jos teillä menee oikeasti niin huonosti, niin ihan niiden lastenkin takia kehottaisin ottamaan eron jo nyt, voit sitten kaikessa rauhassa etsiä itsellesi kunnollista, rakastavaa kumppania ja ehkä lapsesikin saavat roolimallin siitä terveestä, hyvin voivasta suhteesta.
Lisäksi ihan tuntematta sua ap ihmisenä voisin veikata, että nykyinen huono suhde aiheuttaa ahdistusta ja stressiä, jotka jollain tasolla heijastuvat myös sun äitiyteesi. Kyllä ne lapset aistivat kaiken näköistä, erityisesti sen, jos vanhemmat eivät ole onnellisia. Tunnelma kotona voi olla todella ahdistava lapsillekin, jos osapuolten välillä on erimielisyyksiä ja jos äiti vain sisukkaasti "yrittää jaksaa".
Mut kuten jo otsikko antoi ymmärtää, niin tää meni tosiaan ihan ohi aiheen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä nyt ehkä enemmänkin miettisin sitä, että minkälaisen kuvan parisuhteesta haluat sun lapsillesi välittää.
Kotoa opitut mallit seuraa tosi pitkälle elämässä, ja jos se äidin ja isän asettama malli on tunneköyhä ja kylmä, niin voit vaan kuvitella, minkälaisia puolisoita ne lapset löytävät ja kuinka onnellisia heistä tulee, kun luulevat elävänsä ns. normaalia parisuhteen arkea.
Jos teillä menee oikeasti niin huonosti, niin ihan niiden lastenkin takia kehottaisin ottamaan eron jo nyt, voit sitten kaikessa rauhassa etsiä itsellesi kunnollista, rakastavaa kumppania ja ehkä lapsesikin saavat roolimallin siitä terveestä, hyvin voivasta suhteesta.
Lisäksi ihan tuntematta sua ap ihmisenä voisin veikata, että nykyinen huono suhde aiheuttaa ahdistusta ja stressiä, jotka jollain tasolla heijastuvat myös sun äitiyteesi. Kyllä ne lapset aistivat kaiken näköistä, erityisesti sen, jos vanhemmat eivät ole onnellisia. Tunnelma kotona voi olla todella ahdistava lapsillekin, jos osapuolten välillä on erimielisyyksiä ja jos äiti vain sisukkaasti "yrittää jaksaa".
Mut kuten jo otsikko antoi ymmärtää, niin tää meni tosiaan ihan ohi aiheen.
vanhempieni välit eivät olleet erityisen lämpimät, niin he eivät kuitenkaan juuri riidelleet, juttelivat arkisista asioista, tekivät yhdessä kotityöt, koti oli turvallinen paikka, vanhemmat läsnä, hyviä vanhempia molemmat.
Oli kamala paikka, kun he erosivat. Paikan vaihtaminen stressasi minua, ja inhosin sitä kun piti tutustua isän uuteen naisystävään ja äidin uuteen miesystävään. En osannut kummassakaan kodissa olla kuin kotonani, kun siellä oli vieras ihminen.
Vanhempieni ero aiheutti minulle sellaisen stressin ja epävarmuuden ja turvattomuuden olon, että sitä en halua omille lapsilleni.
(ymmärrän eron siinä vaiheessa, jos on fyysistä/psyykkistä väkivaltaa, tai kauheita riitoja tai alkoholismia, jatkuvia pettämisiä tms.)
ap
Enkä miehiä muutenkaan. Heistä ei ole muuta kuin haittaa ja vievät energiaa.
Odotan sitä, että täytän 45, lapset muuttaa kotoa ja saan elää vaan yksin, rauhassa. Lapset ovat elämäni ilo ja valo, mutta ei tässä ehdi kauheasti tehdä mitään omaa.
jossa muutettaisiin saman katon alle ja mentäis naimisiin, mutta olisi kiva kun löytäis vielä sitten jonkun kivan, fiksun ja keskustelutaitoisen miehen, jonka kanssa vois treffailla säännöllisen epäsäännöllisesti, matkustella, tehdä kaikkea kivaa.. noin niinkuin puolivakavasti/puolivapaasti.
Mitä sä ajattelisit tuollaisesta?
ap
Olen elämässäni kokenut ja totuuden myöntänyt: Hedelmä mitä tulee suhteissani miehiin, on aina mätä. Loppujen lopuksi pettymys ja paha mieli. Miehissä ei ole nykyään enää luonnetta, yrittämistä, rehellisyyttä, aitoutta, hyväsydämisyyttä. Ajatellaan vain itseään.
Sama pätee seksiin. Seksisuhteita on ollut vaikka minkälaisia, tulos: Hetken huuma, sitten sydänsurut ja suuri pettymys.
Olen paljon elämässä kokenut. En jaksa enää hakata päätä seinään. Uskotaan, uskotaan, ei minusta ole elämään miesten kanssa. Haluan olla onnellinen.
Olen onnellisempi yksin. Näin on hyvä elää. Harrastan liikuntaa, pukeudun kauniisti, iloitsen naiseudestani. Mutta en tarvi siihen enää miestä, että kokisin olevani enemmän nainen. Riitän näin. Minulla on haaveita tulevaisuudesta. Eikä niihin sovi mies.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täysin samaa mieltä. Itseltäni jäi perhe perustamatta, sillä en mielestäni saanut siihen oikeanlaista mallia lapsuudenkodistani.
Ei se vaihtamalla parane.