Miksi minä olen äitinä itseäni kohtaan niin ARMOTON?

Yritän parhaani, ja erehdyksistä ruoskin itseäni. Eikä tarvitse olla kyse edes varsinaisesta erehdyksestä, vaan erehdyksen mahdollisuuskin ahdistaa.



Pahimpia ovat tilanteet, joissa teen arviointivirheitä tai olen huolimaton, ja sitten ajattelen olisiko jotain kamalaa voinut sattua. Myös pitempiaikaiset "virheet" ahdistavat, esim. miettiminen, onko vuosikausien ajan toiminut jossain asiassa lapsen kanssa väärin ja mitä se on lapselle aiheuttanut.



Miksi minä olen tällainen? Miksi en osaa suhtautua rennommin, miksi pelkään virheitä, tai suoranaisia katastrofeja?



Ja ennen kuin joku ehtii sanomaan, niin en todellakaan ole yhden vauvaikäisen lapsen äiti, vaan kolmen lapsen, joista kaksi on jo koululaisia.