Ahdistaa, kun mies pitää itsestäänselvyytenä.

Mies kaataa kaiken stressin ja vitutuksen minun niskaani, kun tietää, että en suutu helposti. Ärsyyntyminen ja vihaisuus ovatkin ainoat tunteet, joita hän osoittaa. Seksiä, tai läheisyyttä ei hänen aloitteestaan ole oikeastaan koskaan. Jos itse teen aloitteen, reaktiona on tuhinaa, tai suora torjuminen. Ja pyrin pitämään itseni sievänä ja iloisena, jotta miehelläkin olisi mukavampaa olla. Kohta ei vaan enää jaksa. Rakastan miestäni suunnattomasti mutta hän ei ole koskaan kertonut rakastavansa minua. Ja tottakai minussakin on vikani, mm. mustasukkaisuus ja ylitunteellisuus. (mies onkin aikalailla vastakohtani) Sitä vaan toivoisi, että toinen tulisi viereen sohvalle ja ottaisi kainaloon, eikä koko ajan valittaisi, että miksi en ole sellainen ja tuollainen ja miksi en voi tehdä sitä ja tätä. Ahdistaa, kun tuntee itsensä niin riittämättömäksi, kun haluaisin tehdä miehen, jota rakastan onnelliseksi...