SINÄ, joka pysyt huonossa parisuhteessa "vain lasten takia",

ja perustella, miksi.



ap

Itse erosin, kun lapset oli 1v ja 5v nimenomaan lasten takia! En todellakaan halunnut näyttää heille sellaista perhe-elämän mallia, mitä meillä siihen asti oli ollut!

Ja tuloksena lapset sai tasapainoiset vanhemmat ja "laatuaikaa" sekä isän että äidin luona!

lapset saavat asua kotona. Ei tarvitse reissata vanhempien kotien välillä. Voivat harrastaa haluamiaan lajeja. Saavat haluamansa vaatteet ja mitä tarvitsevat(yksinhuoltajan lapsena ei mahdollista, koska kulumme lisääntyisivät huomattavasti esim kaksi asuntoa)Kaverit pysyvät samoina, voivat jatkaa lukiossa...

Meille vanhemmille helpompaa, koska olemme lasten jokapäiväisessä elämässä täysin mukana. Voimme tehdä enemmän töitä, harrastaa haluamiamme asioita, käydä ystävien luona. Yksinhuoltajana ei mahdollista ajanpuutteen, lasten ja rahan vuoksi.

En usko lasten kärsivän, koska olemme aikuisia ja pystyme elämään ilman jatkuvaa riitelyä. Pystymme tekemään sopimuksia keskenemmä ja kunnioitamme toisiamme. Lapset on se ykkönen vielä muutaman vuoden.

Voimme lomailla koko perheen kesken ja viettää tavallista arkea lastemme kanssa. Uskon, että lapsemme saavat näin paremman kasvualustan itselleen ja tulevalle elämälleen

Väitän, että nämä "lasten takia" liittoa pystyssä pitävät naiset tekevät sen etupäässä itsensä takia. Ollaan liian laiskoja tai pelkureita ottamaan selvää asioista. Suurin osa pelkää taloudellista menetystä, siis ollaan yhdessä rahan takia. Tai pelätään sitä mitä muut ihmiset sanovat tai ajattelevat - todella lapsellista ja pelkurimaista. Tai yritetään puolustella yhdessäoloa sillä että "onhan meillä niitä hyviäkin hetkiä", näkemättä kuinka paljon pahempia ne pahat hetket lapsille on.



Roikkuminen paskassa liitossa on pelkuruutta, laiskuutta ja itsekkyyttä. Sillä tekee useimmiten lapsilleen enemmän haittaa kuin hyötyä, mutta sitä ei nämä äidit halua ajatella, vaan yrittävät puolustella jäämistään millä keinolla hyvänsä.



Saahan sitä jäädä, mutta älkää olko ihmeissänne kun lapsenne halveksivat teitä aikuistuttuaan. Näin kävi mm. minulle ja sisaruksillemme. Emme ole juurikaan äidin kanssa tekemisissä, hän varmisti meille todella epämiellyttävän lapsuuden jäämällä narsistin varjoon, ja aiheutti samalla kaikille meille sisaruksille henkisiä ongelmia koko loppuiäksemme. Sitäkö te haluatte?

eli suo siellä- vetelä täällä-



ero ei ole ratkaisu kaikkiin perheen ongelmiin- "parempi sohvaperuna, kuin ei miestä ollenkaan"



ps. moni nainen uupuu henkisesti yh:na myös eli sekin on riski taloudellisten syiden lisäksi, jos eroaa



eli jos eroaa, tulee olla varma kannattaako se- ettei tulee tilalle uusia entistä pahempia ongelmia



t. eroanomuksen takaisin hakenut

että ihmiset pysyy suhteissa, joissa on jatkuvaa riitelyä. Mun vanhemmat riiteli tauotta (ja riitelee edelleen) kun mä olin lapsi ja ulospäin piti näytellä et kaikki on kunnossa. Väkivaltaakin oli, sekä fyysistä että todella voimakasta henkistä. Muistan, et yritin soittaa poliisille ja siitä mua toruttiin. Koulussa koitettiin puuttua mun oireiluun, mutta äiti onnistu selittää asiat parhain päin ja ihmeteltiin vaan, et kuinka niin hyvässä kodissa kasvavalla lapsella voi asiat olla niin huonosti. Nyt kun kaikki me lapset ollaan aikuisia ni ollaan kysytty et miks te ette nyt eroo kun aikasemmin ei erottu "lasten takia" ni nyt vastauksena on se, et kun toinen vanhempi tekee pitkää päivää ni ei voi erota ku kukaan ei veis sit koiria ulos! ohhoh... Eli taitaa olla vaan jotain rakkautta kuitenkin, mut naamioidaan koko keissi silleen, että kyse on vaan lapsista.

koska itsekin olen huonon liiton lapsi. mutta myös huonohkojen vanhempien. olivat liian laiskoja tekemään mitään kanssani - olin ainoa lapsi. ikävintä oli siis lähinnä se, mutta myös muut asiat. jossain vaiheessa kyllä olisin halunnut että vanhemmat olisivat eronneet, mutta enpä tiedä mitä siitä sitten olisi seurannut, koska äitini ei selvästikään ole kovin vahva ihminen kun piti roikkua siinä liitossa.



mutta tämän kokeneena en kyllä samaa tekisi omille lapsilleni. parisuhteeni ei ole hyvä eikä onnellinen mutta perheeni on. emme riitele emmekä kyräile. en voisi antaa lapsia miehelleni koska tämä ei yksinkertaisesti selviäisi heidän kanssaan, syitä en tässä lähde erittelemään. en siis halua että lapsiani hoitaisivat miehen sukulaiset ja kuka milloinkin hänen vuoroillaan, tai toinen vaihtoehto olis sit se, että mies ei tapaisi lapsia melkein koskaan, ei olis hyvä sekään. meillä tämä toimii oikein hyvin toistaiseksi. lapsia on kehuttu monista eri syistä niin koulussa kuin päiväkodissa, ovat monin tavoin lahjakkaita, tasapainoisia, toiset huomioon ottavia, iloisia luonteita. ei voi ihan pieleen mennä. sen sijaan työssäni olen nähnyt mitä avioero lapsille tekee. kaikki ei tietysti tähän pysty. silloin pitää toki erota.

Mulla ihan sama kuvio, sadistinen väkivaltainen narsisti isä, hakkasi mua vauvasta alkaen 19-vuotiaaksi, sitten pääsin pakoon. Äiti salli kaiken eikä puolustanut, katsoi muualle ja teeskenteli ettei kuule lasten tuskanhuuttoja ja hätää. Isä kidutti ja nöyryytti kaikin keinoin.

Nyt aikuisena välit on poikki, halveksin äitiäni, vihaan isääni, eivät ole edes tavanneet ainoita lapsenlapsiaan. Kun kerran yritin ottaa asian puheeksi, niin kiistivät kaiken, isä yritti tulla kimppuun ja pahoinpidellä, ja yhdessä haukkuivat minut hulluksi, huoraksi, ja sanoivat että olisi pitänyt tappaa sut lapsena.

Narsisti sairastuttaa puolison ja perheen. Kaikki me lapset kärsitään lapsuudesta ja oireillaan.

vanhempani elävät kahden, välit kaikkialle poikki (omiin lapsiin, sukulaisiin, naapureihin, tuttuihin) ja siellä kahden jatkavat haukkumisen, väkivallan ja alistamisen kehää. Äitini pakkomielle on pitää kulissit pystyssä, ja raukat luulevat että "kaikki muut on meille kateellisa".



Sairaampaa liittoa ei olekaan kun alistajan ja alistujan. Syyllinen aina on myös se, joka mahdollistaa psykopaatin käytöksen eikä tee siitä loppua.

lapsia on kehuttu monista eri syistä niin koulussa kuin päiväkodissa, ovat monin tavoin lahjakkaita, tasapainoisia, toiset huomioon ottavia, iloisia luonteita. ei voi ihan pieleen mennä. sen sijaan työssäni olen nähnyt mitä avioero lapsille tekee. kaikki ei tietysti tähän pysty. silloin pitää toki erota.

Kuule. Myös minua kehuttiin lapsena, olin aina päiväkodin / luokan fiksuin ja suosituimpien joukossa. Koulu menu hyvin, enkä oireillut teininä riehumalla, kiukuttelemalla saatika ryyppäämällä. Alkoa otin vasta 18v:nä sivistyneesti, enkä vieläkään ole tupakoinut. Lukio nätisti läpi L:n ja E:n papereilla jne.

Mutta sitten. Oikiksessa parikymppisenä yhtäkkiä kaatui maailma, kun alkoi nousta ahdistukset pintaan tuosta lapsuudesta johtuen. Ystävyyssuhteet jäivät solmimatta, koulu alkoi stressaamaan ja kaikki kaatui päälle. Jouduin terapiaan, tosin vasta vuosien jälkeen, kun olin kotoa oppinut mallin että KAIKEN TÄYTYY OLLA TÄYDELLISTÄ ULOSPÄIN, vaikka sisällä olisi miten rikki ja hajalla.

Että äläpä vielä iloitse siitä, miten hyvin lapsillasi menee. Se oireilu alkaa vasta, kun ovat irti siitä helvetistä.

Että äläpä vielä iloitse siitä, miten hyvin lapsillasi menee. Se oireilu alkaa vasta, kun ovat irti siitä helvetistä.

Että myös oma äitini puolustelee em. suhteiden kaltaiseen suhteeseen jäämistä lasten vuoksi juurikin sillä, kun minäkin olen niin fiksu ja pärjännyt hyvin. Kunpa vain tietäisi, miten hajalla psyykeni onkaan.. muttei tiedä. Enimmäkseen siksi, että myös minulla on hankalaa olla pitämättä kulisseja pystyssä, edelleen. Niin tärkeää se lapsena oli (minua rankaistiin, jos vahingossa olisin edes kuvitellut paljastavani isän alkoholismia). Toisaalta myös siksi, etten luota enää äitiini niin että kertoisin hänelle asioistani.

Mies oli jossain vaiheessa napsahtanut täysin vaimonsa vaatimuksien alla (exä oli todellinen "tahtonainen") ja ilmoittanut rouvalleen, että jos meno ei muutu, hän lähtee. Noh, meno ei sitten muuttunut mihinkään ja mies ilmoitti rouvalleen, että on enää liitossa lasten takia, hoitaa velvollisuutensa perhettä kohtaan, mutta vaimo saa vapaasti ottaa eron, jos haluaa.



Ymmärrän miestäni sikäli, että lapset olivat hyvin pieniä tuossa vaiheessa. Toisaalta en ihan täysin ymmärrä, miksi lapsia piti ollenkaan hankkia noin huonoon parisuhteeseen. Pariskunta tappeli lakkaamatta, ja lapset kärsivät. Tämän tiedän, koska lapset ovat itse kertoneet minulle, millaista elämä ennen eroa oli.



Noh, lopulta ero sitten kuitenkin tuli, ja mies on kertonut minulle tunteneensa ainoastaan suurta helpotusta, kun viimeisen kerran käveli ulos pariskunnan yhteisestä asunnosta.

Paljonpuhuvaa.



Minustakaan ei väkivaltaiseen suhteeseen kuulu jäädä, mutta on paskapuhetta väittää, että suhteesta lähtö on aina parempi vaihtoehto! Ikäänkuin yksin se, että äiti saa jotenkin "säilyttää kasvonsa" ja mahdollisuuksia uuteen onneen, on ainoa tavoiteltava tapa elää ja tehdä valintoja. Ihminen ansaitsee tulla haukutuksi pelkuriksi, jos ajattelu ei ole nykypäivälle tyypillisen itsekästä minäminä-meininkiä.



Aikuinen terve ihminen voi todella olla henkilökohatisesti onneton liitossaan. Liitto on kenties alkanut nuorena, huomataan, että se toinen ei vastaakaan sitä sielunkumppania, jota jokainen itselleen toivoo. Voidaan kasvaa eri suuntiin ja rakkaus voi yksinkertaisesti kuolla. Sitten alkaa tahtominen. Aikuinen terve ihminen voi hyvinkin tehdä päätöksen laittaa muiden edun omansa edelle ja myös taata että näin käy, ei kyse ole joka kerta automaattisesti itsensä huijaamisesta.



Kun ihan jokainen oppisi sen läksyn, että kaikkea ei voi saada. Elämä ei ole kenellekkään velkaa mitään täydellistä onnea. Ja joskus se täydellisin onni tulee siitä, että tietää tehneensä oikein, vaikka se ei johtaisikaan siihen, että itse saa kaiken, mitä ikinä haluaa.

toinen vanhempi pitää liittoa paskana, mutta toinen onnellisena? Eli liitto on "ihan" onnellinen ja arki toimii, mutta se jokin on väljähtänyt eikä se toinen ole onnellinen.



Onko tällaisessa liitossa roikkuminen huonon mallin antamista lapsille?



Me olimme miehen kanssa hyvä tiimi, arki toimi, tulimme hyvin toimeen, ihan pidimme toisitamme, ja kaikki oli ok. Mies sitten petti ja jätti selittäen, että lasten ei ole hyvä olla rakkaudettomassa avioliitossa.

Jos tarkkoja ollaan, niin kaikkien tekojemme motivaatio lähtee täysin meistä itsestämme.



Toki puhutaan, että esim. hyväntekeväisyyttä tehdään jonkun toisen hyväksi. Todellisuudessa "hyväntekijät" kuitenkin tekevät hyväntekeväisyyttä, koska heille itselleen tulee siitä (empatian vuoksi) hyvä olo. Eli motivaatio tekemiselle kaikissa teoissa on aina se mitä siitä saa itselle. Se voi kuulostaan vähän kylmältä, mutta on täysi mahdottomuus tehdä ns. aidosti "epäitsekästä" tekoa, siis sellaista mistä ei saa mitään itselleen (vaikka kuinka yrittäisi).



Tässä tapauksessa "lasten vuoksi" suhteeseen jäävät luultavasti ajattelevat, että heidät tekisi onnettomiksi ajatus siitä, että lapsilla ei olisi yhtenäistä perhettä, joten he kokovat olevansa loppujen lopuksi (empatian vuoksi) onnellisempia jäädessään suhteeseen.

Että äläpä vielä iloitse siitä, miten hyvin lapsillasi menee. Se oireilu alkaa vasta, kun ovat irti siitä helvetistä.

Että myös oma äitini puolustelee em. suhteiden kaltaiseen suhteeseen jäämistä lasten vuoksi juurikin sillä, kun minäkin olen niin fiksu ja pärjännyt hyvin. Kunpa vain tietäisi, miten hajalla psyykeni onkaan.. muttei tiedä. Enimmäkseen siksi, että myös minulla on hankalaa olla pitämättä kulisseja pystyssä, edelleen. Niin tärkeää se lapsena oli (minua rankaistiin, jos vahingossa olisin edes kuvitellut paljastavani isän alkoholismia). Toisaalta myös siksi, etten luota enää äitiini niin että kertoisin hänelle asioistani.

Ja usein vielä sellaiset lapset, joiden kotona on vaikeaa, yrittävät kompensoida ja auttaa olemalla itse mahdollisimman kilttejä, ettei äiti kärsisi enää enempää. Minä halusin olla hyvin huomaamaton, joten olin hiljainen, tulin hyvin toimeen koulussa, en riidellyt, en sanonut vastaan. Ja ihan vain sen takia ettei isäni suuttuisi tai äidilleni tulisi paha mieli.

Lapset kärsivät! Vaikka kuinka luulette etteivät lapset huomaa vanhempien huonoja välejä, kyllä ne huomaa. Ei kukaan pysty teeskentelemään rakastavaa paria täydellisesti, varsinkaan omille lapsilleen. Ja siinä sitten lapset joutuvat kahtiarevittyyn asemaan, yrittävät olla lojaaleja molemmille vanhemmilleen ja saada äidin ja isän voimaan hyvin. Se ei ole lasten tehtävä niinkuin hyvin tiedätte. On itsensä huijaamista ja oman omatuntonsa puhdistamista väittää ettei lapset muka huomaa kulissiavioliittoa ja rakkauden puutetta.

Aikuinen terve ihminen voi hyvinkin tehdä päätöksen laittaa muiden edun omansa edelle ja myös taata että näin käy, ei kyse ole joka kerta automaattisesti itsensä huijaamisesta.

Niinkuin monet ovat tässä jo kertoneet, se jääminen ei todellakaan ole lasten etu. Vai onko sinusta oikein laittaa lapsen harteille sellainen taakka, että äiti jäi onnettomaksi minun takiani? Tuhlasi elämänsä huonossa liitossa, ja nyt minun pitää sitä kunnioittaa ja arvostaa? Äitini, pyhimys, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan oli valmis uhraamaan oman etunsa muiden takia?