Mieheni eilen kertoi, etta on tassa miettinyt etta haluaako elaa minun kanssani vai ei, kun ei elama ole kuulemma sellaista kuin odotti vaan paljon raskaampaa.
Sen jälkeen suuttui minulle, kun pahoitin mieleni. Minusta hän olisi ihan hyvin voinut sanoa, että ei tiedä rakastaako minua enää vai ei. Silti en olisi saanut pahoittaa mieltäni.
Olen aika ahdistunut. Jo ihan siksikin, että ei ole kiva tietää, että toinen miettii häipymistä ja sitä, että jättää minut yksin niiden kaikkien ongelmien kanssa. Elämän raskaus ei ole siis ollut parisuhteesta johtuvaa, vaan erityislapsen hoidosta johtuvaa raskautta. Kiva tietää, että mies miettii josko vaan lähtis, ja jättäis kaiken mun harteille kun sillähän hänen olonsa helpottuisi. Sanoi sen vielä ihan arkipäiväisesti tuosta vaan, ja ihmetteli kun minusta se tuntui pahalta. Sitten olisi vielä pitänyt olla kiitollinen, että olikin nyt tullut siihen tulokseen, että ei haluakaan nyt lähteä.
Kommentit (14)
millä tavalla lapsenne on erityislapsi?? tiedän toki kokekmuksesta että ainakin autettavien vammaisten lasten kanssa eläminen on monesti todella rankkaa...
tilassa ollut melkein koko vuoden.
ap
Kyllähän varmaan aika moni puoliso sortuu joskus miettimään että onko tämä nyt sitä elämää mitä halusi elää ja tämä puoliso sellainen kuin toivoi. Syyllistyn siihen ajoittain itsekin. Jos asia ei ollut vakava, voit helposti tehdä sen vakavaksi...
Ymmärrän tosi suuttumuksesi. Ja voimia teille ja lapsellenne.
vastuun kantaminen on vaikeaa.
sitä ei tiedä monikaan mies mihin soppaan lusikkansa tunkee, jos perheeseen syntyy sairas/vammainen lapsi. miehelle lähteminen on vaan helpompaa; juosta pakoon kaikkia niitä ongelmia, väsymystä jne. ei kai kukaan halua tahallaan vammaista/sairasta lasta, ja moni ei uskokaan että voi olla niin huono tuuri että kaikista lapsista juuri se oma ei olekaan terve. naisilla on varmaankin siihen vammaiseen/sairaaseen lapseen jotenkin vahvempi tunneside kuin miehillä, joten nainen sinnittelee kaikin voimin eteenpäin lapsen etua ajatellen, mutta miehellä palaa pinna ja hän haluaa mahdollisimman nopeasti pakoon ja eroon koko tilanteesta.
hakekaa kunnalta avustusta ja tukea, esim omaishoitajilla on myös oikeus vapaaseen. kun ongelmat kasautuvat, ja kaikki ovat väsyneitä, miehen on vaan helppo jättää kaikki paska taakseen ja lähteä nostelemaan. yrittäkää saada viettää aikaa kahdestaa, ihan vain toistenne, ei lapsen ehdoilla. se helpottaa varmasti jo vähän. mutta siinä miehesi kyllä on oikeassa ettei hän sellaista elämää toivonut; EI KUKAAN täysjärkinen toivo sairasta/vammaista lasta...
Poissa silmistä, poissa mielestä. Hän puhui kuin lähteminen ratkaisisi kaiken. Eihän se ratkaise, siirtää vain loputkin minulle.
Esim. vaikeissa tilanteissa naisten täytyy ottaa vastuu, heillä on
muka oikeus lähteä helpomman elämän perään. Vastoinkäymisistä
halutaan tällä tavoin pakoilemalla eroon.
Minulla on valitettavasti myös tällainen mies. En usko kuitenkaan,
että ap:n mies on oikeasti lähdössä. Hän on luultavasti vain todella
väsynyt tilanteeseen ja kokee neuvottomuutta ja haluaa siksi
paeta tilanteesta. Tyypillistä miesten käytöstä nykyajan maailmassa.
Elätellään siis illuusiota siitä, että oman elämän kulkua voitaisiin jollain
tavalla kontrolloida..
Meille syntyi kaksoset,jotka ovat molemmat cp-vammaisia.Mieheni ei ole koskaan hyväksynyt asiaa.Mutta alussa ilmoitin jo hänelle et jos hän päättää lähteä,lapset lähtevät sitten hänen mukaansa.Yhdessä ollaan vielä,mut eletään ihan omaa elämää kumpikin.Minusta kun yhdessä lapsia tehdään,myös yhdessä vastuu kannetaan!
Hän on sitä mieltä, että minä en ota mitään vastuuta. Mutta minä hoidan kaikki paperityöt, tuet, ilmoitukset, valitukset, reseptien uusinnat ja olen lapsen luona sairaalassa. Mä en ymmärrä sitä, että miten minä en hänen mielestään tee yhtään mitään tän tilanteen eteen.
ap
Ehkä haluaisi vaan luikerrella tilanteesta pois ja unohtaa koko asian....Pahassa olossaan varmaan sitten sättii sua ja väittää ettet tee mitään vastuun eteen.Mut kokemuksesta tiedän miten rankkaa on istua päivästä toiseen sairaalassa ja katsoa kun oma lapsi sairastaa.Ja mikä vielä lisää tuskaa :se helvetin paperimäärä mikä pitää täyttää kaikkia anomuksia sun muuta.Älä lannistu!Tsemppiä sulle!Meitä on muitakin saman kokeneita.Kannattaisko liittyä johonkin vertaistukiryhmään.Mulle ainakin se toi tilanteeseen parhaan avun!
et me pelättiin molemmat niin paljon sisimmässämme ja six riideltiin lähes kaikesta kotona.Ja syyteltiin toinen toistamme,vaik meillä ei ollut osaa eikä arpaa lapsen sairastumiseen.
Haluaisi vaan äkkiä tilanteesta pois.Kuvittelee et pääsis sillon helpommalla.....niin ei kuitenkaan ole.....
Yritä syyttelemättä ja suuttumatta selventää miehellesi mitä erosta olisi seurannut. Ei miehesi elämä helpottuisi erosta vaan päinvastoin.