Onko sinulla ollut elämässäsi hetkiä, jolloin elämä pysähtyi?

Eiskoisen syntymä oli sellainen. Hän syntyi pienenä ja todella heikkona keskosena.Toivoa annettiin ensin minuutti, sitten viisi jne. Jonkun viikon päästä lapsella todettiin henkeäuhkaava tilanne ja piti kiireellisesti myös hätäkastaa ennen vaativaa leikkausta.

Kolmas lapseni sairastui vakavasti äkillisesti. Hb 37 ja äkkiä teholle.

Esikoinen masentui vakavasti ja halusi kuolla. Sinä hetkenä, kun odotin ambulanssia hakemaan itsetuhoista, raivoavaa lastani hoitoon maailma pysähtyi taas.

Muitakin on ollut, läheinen äkillisesti kuolemansairas tai jotain todella pahaa ja vaikeaa tapahtunut jollekin.

ns. kiltti ja tavallinen aviomieheni oli pitänyt salassa koko seurustelu- ja avioliittomme ajan. Se hetki kun sain asian selville on jäänyt valokuvana mieleeni, muistan aivan tarkkaan kaikki asiat, jopa yksittäiset esineet joita oli siinä huoneessa josta sain asian kuulla. Tänne en voi kirjoittaa mistä oli kyse, koska joku voi tunnistaa.

Kammottava, pysäyttävä tilanne jonka jälkeen sain elämäni ensimmäisen paniikkihäiriökohtauksen ja sen jälkeen niitä on seurannut useita. Avioerosta on jo vuosia mutta menen edelleen ihan "veltoksi" kun ajattelen asiaa tai kuulen asiasta.

Suhtautumiseni elämään ja ihmisiin on tapahtuman jälkeen muuttunut merkittävästi, en ole enää mustavalkoinen, luottavainen enkä naivi.

pedofiili?

onneksi selvisi.

äkillisestä menehtymisestä.



On aika ennen ja jälkeen tämän tapahtuman.

läheisten vakavia sairastumisia ja kuolemia

olimme matkalla mieheni kanssa mun isälle viettämään joulua. Tehtiin vahingossa väärä käännös ja mies sitten teki äkkijarrutuksen bussipysäkille. Autossa oli kuitenki niin huonot renkaat että se vaan liuku suoraan ojaan siitä. Siinä liuun aikana kyllä pelkäsin hirveesti.



Mutta ihme oli se että mitään ei tapahtunut meille eikä autolle! Tai myöhemmin huomattiin että toisen etuvalon jousi oli venynyt käyttökelvottomaksi mutta siihen laitettiin ilmastointiteippiä ja hyvin toimi taas! Tuo onnemme johtui siitä että oli juuri satanut paljon lunta ja se oja oli aivan täynnä todella pehmeää lunta.



Olen ikuisesti kiitollinen sille miehelle joka isolla autollansa ja hinausköytensä kanssa sai meidän pienen auton sieltä ylös muutaman yrityksen jälkeen. Ja toisaalta myös olen katkera niille ihmisille jotka vain ajoivat ohi. Ymmärrän kyllä että oli jouluaatto ja heillä oli kiire omiin paikkoihinsa mutta eikös juuri jouluna tulisi auttaa?



Muistan että sen tapahtuman jälkeen itkin ainakin puolituntia ihan turhaan, shokki vain purkautui. Ja muistan myös että ajaminen oli todella pelottavaa.

kun minulle annettiin tieto siitä että äitini oli kuollut liikenneonnettomuudessa.

olimme sairaalassa kuulemassa lapsemme diagnoosia. kun lääkäri aloitti puheensa "tiesin" jo mitä aikoo sanoa. että lapsi on kehitysvammainen. kun lääkäri puhui minulle tuli olo että kellun vain jossakin, päässä surisee ja kuulen vain muutaman sanan sieltä täältä. se pari minuuttia tuntui noin tunnilta. ajattelin vain että haluan ulos täältä.



ulkona sitten tuli itku. sitä kesti pari vuotta, itkin aina kun jäin yksin. en kaipaa niitä aikoja.

Nopeasti levinnyt syöpä ja kuolema. Onneksi on muistot.

Ja tajusin että en pääsekään enää kotiin. Olin muutaman päivän ihan sokissa, jouduin 300km päähän kodistani.



Ja sitten myöhemmin tämän esikoisen kuolema. Tuntui että kaikki oli vain pahaa unta ja seuraavana päivänä saan hänet taas syliin. Mutta niin ei käynyt.

9 luokalla. Ja tämä ahdistelija yritti minut houkutella vielä hänen kyytissä kotiin. Välillä olen miettinyt, että onko hän tehnyt minulle jotain pahempaa, minkä oma mieleni on painanut jonnekin syövereihin. En osaa selittää miksi sille tuntuu, mutta monesti tullut mieleen erinäisissä tilanteissa.



Kun menetin 9 luokalla erään erittäin tärkeän ja rakkaan ihmisen.

(jotka silloinen mieheni oli tarkoituksella sinne ladannut). En aluksi uskonut itseäni vaan miehen valheita, mutta muistan sen hetken kuin eilisen päivän ja ne kuvat muistan myös.

rakastetun menettäminen (saman, vieläpä kahdesti).

ja äiti kuoli kun poika oli 3vko vanha,tuntuu että olen vieläkin shokissa,tänään äidin kuolemasta tasan 5kk.

ja on lähes varma, ettei tämä nyt ole totta. Minulla ei (onneksi) ole niin paljon järkyttäviä tapahtumia, vaan myös yllättävät iloiset uutiset saavat näitä pysähdysmomentteja aikaan.



Itse sain yllättäen sellaisen rahasumman, joka oli minulle niin suuri, että upposin täysin epätodellisuuteen ja muistan vain ajatelleeni, että harmi ettei tämä varmaan ole totta. (ei se ollut edes niin suuri summa, mutta silloin vaikuttava asia).



Lisäksi sama tunne, täysin tietysti erilaisena, on tullut kun kuulin lähisukulaisen menehtyneen.

ovat pysäyttäneet ja ne eivät unohdu koskaan..

lähti vesiliirtoon ja tajusin, etten saa enää korjattua tilannetta. Auto törmäsi lyhtypylvääseen ja katkaisi sen, ja matka jatkui siitä metsään. Vaikka todellisuudessa tuo tilanne kesti vain 1-2 sekuntia, niin muistan, että ehdin ajatella tuona hetkenä monia asioita: "tähänkö elämäni päättyy", "miten äiti selviää, kun kuulee minun kuolleen", "kuka hoitaa kaikki minulta kesken jääneet asiat" jne.



Seuraavaksi havahduin siihen, että autoni ikkunaan koputtaa tuntematon mieshenkilö ja käskee sammuttamaan auton ja avaamaan oven. Tottelin "robottimaisesti" miehen ohjeita ja sain työnnettyä jonkin verran vääntyneen oven auki. Mies repi minut autosta ja raahasi kauemmas. Kesti joitakin minuutteja ennen kuin tajusin olevani loukkaantunut, auto oli tulessa ja painunut kasaan peräpäästä kujettajan istuimeen asti.

Kun kuulin, että poikani on kuollut kohtuun. Silloin maailma pysähtyi, kelluin vain kuin jossain kuplassa, minulla oli hyvin kylmä, tärisin ja kaikki tuntui epätodelliselta.

Liittyivät aina minuun kohdistuneeseen väkivaltaan. Muutaman kerran meimasin oikeesti varmaan kuolla, ja nämä hetket jäi kristallinkirkkaana mielen. Oma isä kuristaa minua kurkusta kun olen 5v, potkii minua kun olen lattiala sikiöasennossa, olen 7v. Tai teininä isä uhkasi hullunkiilto silmissään tappaa minut "saastaisen huoran" puukko kädessä, syynä oli se että myöhästyin 10 min kotiintuloajasta.



Pahoinpitelyitä oli tuhansia, kaikkia en muista, mutta ne missä kuolema kävi lähellä jäi mieleen. Kaikki äänet hävisi, yksityiskohdat tuli tarkoiksi, näin tarkasti joka ölyhiukkasen lattialla, muistan hajut, omat vaatteet jne vaikka tapahtui yli 30v sitten.

Isäni on luonnevikainen hullu ja sadisti, joka rääkkäsi perhettään julmasti. Ikävä kyllä tiedän miltä tuntuu olla kuristettu pikkulapsi joten sydämeni itkee perhesurmattujen lasten takia. Se kauhu ja lamaannuttava paniikki, kun joku kuristaa ja elämä valuu pois, on sanoinkuvaamattoman järkyttävää: (

Kyllä mun elämä on vaan rullannut eteenpäin vaikka ikävyyksiäkin on ollut.

Mitähän mahdat pysähtymisellä tarkoittaa? Kun isäni kuoli niin en mä mitään suremaan ehtinyt. Lapset piti ruokkia, pyykki pestä ja töihinkin mennä. Surin sitten hiljakseen siinä sivussa mutta elämä meni koko ajan eteenpäin ja asioita oli pakko tehdä.