Lue keskustelun säännöt.
Miksi ihmisen arvo nousee kuollessa?
15.04.2012 |
Rakkaat av:laiset,
täällä puhutaan monista asioista; eläinlääkärikustannuksista, pettymyksistä, ruoanlaitosta. Tällä kertaa minä haluaisin puhua ihmisten kohtelusta, ja toivon, että mielipidekirjoitukseni herättäisi keskustelua.
Olen pitkään ihmetellyt sitä, miten kuolema tekee ihmisestä rakastetun. Yllättävän monet kohtelevat päivittäin tapaamiaan ihmisiä kuin likaläjiä. Kuitenkin, kun yksi näistä ”likaläjistä” kuolee, niin hän onkin aina ollut se kaikkein hienoin ihminen, jonka perään itketään nyt kuin viimeistä päivää. Enkä nyt puhu siitä, miten joltakulta kuolee vaikka oma lapsi tai paras ystävä, sehän sattuu aina ja lujaa. Puhun esim. puolitutuista työ- tai koulukavereista.
Olen sitä mieltä, että kuolleita tulee kunnioittaa (paljon mutta kohtuudella) ja antaa levätä rauhassa. Eikö tämä muidenkin mielestä ole kuitenkin mennyt hieman naurettavaksi, elävien kunnioittamisen osalta? Onko se ajattelemattomuutta? Lapsellisuutta tai yleistä, kroonista vitutusta? Onko maailmassa/Suomessa näin monia, joita ei kuolema ole koskettanut tarpeeksi läheltä, saaden näitä ihmisiä tajuamaan että kuka tahansa voi mennä huomenna? Vai olenko minä sitten vain niin poikkeava? Annan nimittäin ilomielin teille kaikille luvan tulla pissimään haudalleni, kunhan kohtelette minua arvoisenanne niin kauan kun elän.
En viittaa tällä erityisesti tämän palstan ihmisiin, vaikka kirjoitankin viestin tänne. Enkä myöskään tarkoita, että kaikki olisivat nykyään tällaisia (onneksi). Olen vain miettinyt, onko tämä aina ollut käytäntö? Osaisiko joku esittää jonkinlaista selitystä tai omaa, henkilökohtaista kokemusta aiheesta, esim. tuntemastaan ihmisestä? ”Pelkät” mielipiteet ja keskustelukin on enemmän kuin tervetullutta.
Kiitos teille jotka luitte loppuun asti, ja kaksinkertainen kiitos teille, jotka vastaatte viestiini.
Kommentit (17)
joka yrittää saada viestiinsä (yhteiskuntaopin tehtäväänsä) vastauksia, ettei tehtävä kaadu viestin hiljaiseen seikkailuun unholassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että kuollut on turvallinen. Hänestä voi ajatella pelkkiä hyviä asioita, koska hän ei enää koskaan tule kännissä ovelle tai unohda sovittuja tapaamisia. Olen itsekin huomannut, että usein ihmisen kuoltua vasta huomaa hänen hyvät puolensa oikein kunnolla. Toki ne on aina tiennyt, mutta huonot puolet hämärtävät kokonaiskuvan.
että kuollut on turvallinen. Hänestä voi ajatella pelkkiä hyviä asioita, koska hän ei enää koskaan tule kännissä ovelle tai unohda sovittuja tapaamisia. Olen itsekin huomannut, että usein ihmisen kuoltua vasta huomaa hänen hyvät puolensa oikein kunnolla. Toki ne on aina tiennyt, mutta huonot puolet hämärtävät kokonaiskuvan.
mm. Michael Jackson. Moni rakasti hänen musiikkiaan ja esiintymistään, muttei uskaltanut hänen elinaikanaan sitä tunnustaa, koska lapsiinsekaantumisepäilyt olivat liian ahdistavia. Mutta kun mies kuoli, tiedettiin ettei hän enää sekaantuisi mihinkään, joten fanit olivat taas vapaita näyttämään ihailunsa.
tämä nyt ei ole kovin tyhjentävä vastaus, mutta onpahan mielipide. Ne ihmiset, jotka kohtelevat toisia kuin paskaa ovat yleensä kaiken kaikkiaan tekopyhiä k**ipäitä. Toisille mielin kielin, ja toisia polkevat tunteakseen edes joskus ylemmyyttä. Heille se yltiöpäinen sureminen on show, jonka tarkoituksena on osoittaa MUILLE kuinka empaattisia ja tunteellisia he ovat. Näin he voivat myös uskotella itselleen, että he eivät ole niin pahoja ja ilkeitä kuin jotkut väittävät.
Tämä ei päde kaikkiin, uskon että esim. nuorena koulukiusannut voi tuntea täysin aitoa katumusta.
olen miettinyt samaa,mutta tullut tulokseen että oli kuolema sitten odotettu tai yllättävä niin tieto ettei ihmistä enää ole saa ajattelemaan yleensä vain hyviä asioita.Olen tuntenut vuorotellen vihaakin ja parjannut heitä heti kuoleman jälkeen kavereilleni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta jos joku on ollut mulle paska eläessään niin paska hän on kuollessaankin.
Kuolema kuittaa kalavelat.
Minun on vähän vaikea ymmärtää, mitä ajat tässä takaa, varsinkin kirjoituksesi loppuosa hämmentää. Haluatko siis että sinulle ollaan suoria ja annetaan "objektiivista kritiikkiä" sekä päin naamaa että selän takana eläessäsi ja kun kuolet, sinua pitää muistella samalla rehellisellä tavalla mieluummin kuin että sinusta sanottaisiin kauniita asioita?
Suomalainen "suorapuheisuus" ei mielestäni ole aina yksinomaan hyve. Muualla maailmassa sitä luonnehdittaisiin tylyksi ja epäkohteliaaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En vaadi "suomalaista suorapuheisuutta", jota itsekin pidän epäkohteliaana. Kuten sanoin: haluaisin, että minua kohdellaan ihmisenä elinikäni ajan. En tiedä mitä minulle tapahtuu kun kuolen, joten eikö siihen ole suuret mahdollisuudet, että en tule edes tietämään mitä minusta puhutaan kuolemani jälkeen? Näinollen en välitä siitä, mitä tanssia hautani päällä tanssitaan.
En muutenkaan hae takaa sitä, miten "paskoja ihmisiä" muistellaan hyvin. Mieltäni painaa se, miten eläviä, olivat he sitten minkälaisia ihmisiä tahansa, kohdellaan niin paljon huonommin.
tämä nyt ei ole kovin tyhjentävä vastaus, mutta onpahan mielipide. Ne ihmiset, jotka kohtelevat toisia kuin paskaa ovat yleensä kaiken kaikkiaan tekopyhiä k**ipäitä. Toisille mielin kielin, ja toisia polkevat tunteakseen edes joskus ylemmyyttä. Heille se yltiöpäinen sureminen on show, jonka tarkoituksena on osoittaa MUILLE kuinka empaattisia ja tunteellisia he ovat. Näin he voivat myös uskotella itselleen, että he eivät ole niin pahoja ja ilkeitä kuin jotkut väittävät.
Oikein osuvasti kirjoitettu. Ap:n esimerkin nainen nyt vain oli sellaista epämiellyttävää väestönosaa, onneksi ainakaan minun tuttavapiirissäni heitä ei ole kovinkaan runsaasti. Tai ovat ainakin vähemmistönä. Tunnen kyllä ihmistyypin. Joitain heistä kuvaa myös eräs n-alkuinen sana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuntuu että monet vaan hankkii itselleen huomiota "suremalla" suureen ääneen ihmistä josta eivät oikeasti edes pitäneet. Minusta tämä on vastenmielistä, tuollaisia ihmisiä voi ihan miettimättä sylkeä naamaan.
Kuollut henkilö elää konkreettisesti muistoissamme (eikä siis sillä tavalla "lepää rauhassa"). Siksi ei ole tapana kusta haudalle tai puhua kuolleesta pahaa (rehellisyyden nimissä) tai siksi, ettei ole uskaltanut vainajalle suoraan puhua.
Kaikissa meissä on hyvät ja huonot puolensa ja ainakin lähimmät omaiset yleensä haluavat muistella vainajaa rehellisesti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmasti ihmisten kunnioitus on vähentynyt, samoin mielestäni yleisesti myös kuolleiden ylimääräinen palvonta jopa enemmän kuin elävien kohdalla.
Kollektiivisia tunteita halutaan näyttää enemmän tai ehkä se jollakin tavalla on hyväksyttävämpää kuin ennen. Taiteilijoiden kohdalla arvo nousee kuoleman jälkeen usein siitä syystä että taidetta ei enempää synny.
Ihminen monesti myös kasvaa ikääntyessään ja ihmisissä osaa arvostaa erilaisia asioita kuin aikaisemmin. Esimerkiksi menettää vanhemman varhain, mutta ei ole osannut ajatella hänen arvoaan nuorena. Vasta vuosien kuluttua ymmärtää mitä on menettänyt, mistä ehkä jäänyt paitsi.
Minusta myös pitäisi ehkä kiinnittää eläviin enemmän huomiota, kuin kuolleisiin. Kuolleet kuitenkin ovat jollain tavalla poissa tästä mailmasta. En sano, että kuolleiden kunnioittaminen on pahasta, mutta eipä heitä nyt aivan maasta taivaisiin tarvitse kehua.
semi offtopic:
Minusta on myös hauskaa, kuinka hautajaisissa saatetaan sanoa "oi kuinka hän tykkäsi nauraa."
Siis, kuka meistä EI tykkää nauraa? Ei se kerro vainajasta paljoa mitään. Mitä seuraavaksi "Oi kuinka hän tykkäsi syödä, joka päivä aina nelisenkertaa söi."
Sisältö jatkuu mainoksen alla
jos vaikka isäni olisi ollut väkivaltainen juoppo, niin eikö sitä saisi sanoa kuoleman jälkeen vaan pitäisikö asioita kaunistella?
Maailmassa on paljon oikeasti pahoja ihmisiä, pedofiilejä, sarjamurhaajia, moninkertaisia raiskaajia jne., ja vielä enemmän ihmisiä jotka eivät tee rikoksia mutta kohtelevat muita ihmisiä kuin paskaa. Miten mielestäsi tällaisista ihmisistä ja heidän vaikutuksestaan muiden elämään pitäisi puhua kuoleman jälkeen? Vai pitäisikö sellaisen asiat vaan vaieta kuoliaaksi?
Perinteisesti kuolleesta ei puhuta pahaa.
Kuolema kuittaa kalavelat.
Minun on vähän vaikea ymmärtää, mitä ajat tässä takaa, varsinkin kirjoituksesi loppuosa hämmentää. Haluatko siis että sinulle ollaan suoria ja annetaan "objektiivista kritiikkiä" sekä päin naamaa että selän takana eläessäsi ja kun kuolet, sinua pitää muistella samalla rehellisellä tavalla mieluummin kuin että sinusta sanottaisiin kauniita asioita?
Suomalainen "suorapuheisuus" ei mielestäni ole aina yksinomaan hyve. Muualla maailmassa sitä luonnehdittaisiin tylyksi ja epäkohteliaaksi.
kunnioitusta vainajan omaisia kohtaan jne. SIksi kuolleita muistellaan hyvällä ja vältetään mollaamista. Sama päteee laajemminkin, ei ole korrektia toitottaa uutisissa vainajan alkoholismista tai huonosta mianeesta (vrt vaikka Tony Halme, josta tuli mediassa suorastaa enkeli kuoltuaan)
Perinne ei ole uusi: De mortuis nil nisi bonum, sanoivat kreikkalaiset jo 300-luvulla (ok, sanoivat tietysti kreikaksi, mutta lentävä lause on tunnetuin latinaksi)
Tuntuu että monet vaan hankkii itselleen huomiota "suremalla" suureen ääneen ihmistä josta eivät oikeasti edes pitäneet. Minusta tämä on vastenmielistä, tuollaisia ihmisiä voi ihan miettimättä sylkeä naamaan.
Kyllä, siis vastenmielisyydelle, sylkeminen on ällöttävää. Jotkut vaan hakevat huomiota ja toteuttavat jotain ihmeen käytöskuvioita tajuamatta miten korneja ovat.
hautajaisissa nolosti,kun olin kotona salaa perheeltäni surrut tätä ihmistä,itkenyt iltaisin ja aamuisin ja sitten kun vein arkulle kukkalaitteen taisin näyttää välinpitämättömältä kun ei ilmekään värähtänyt.Meinasin pyörtyä eikä vainajan sukulaisen mulkoilu helpottanut sitä tunnetta.Se oli kamalaa,olisinpa saanut viedä hyvästit poissa muiden katseilta:(
nuoret ovat yksi poikkeusryhmä, jolta hyväksyn poikkeukset, nuorilla on mielestäni oikeus pitää vanhempiaan tyhminä. Mutta kaikki eivät voi piiloutua minkäänlaisten (teko)syiden varjoon. Otetaan esimerkiksi kuvitteellinen Rouva X.
Rouva X on aina ärjymässä ja äyskentelemässä. Äyskähdys aamulla aviomiehelle, toinen tiuskimiskohtaus bussikuskille ja nyrpeä tuhahdus tervehtivälle työkaverille. Häneltä jokainen saa odottaa ainoastaan alentavaa ja vähättelevää kommenttia, etenkin se nuori, ruskeatukkainen mies joka kehtaa tulla oikeiden työntekijöiden kanssa samaan kahvipöytään vaikka on ollut työpaikalla vasta vuoden.
Eräänä päivänä tämä nuori, ruskeatukkainen mies menehtyy auto-onnettomuudessa, ja työpaikalle järjestetään hänelle pieni "muistotilaisuus", jos sitä niin sopii kutsua. Siellä Rouva X nyyhkii kuuluvimmin ja voivottelee ääneen, kuinka menehtynyt työkaveri oli aina niin ahkera eikä olisi ansainnut tällaista kuolemaa. Mikä logiikka tässä on?
Mietitään asiaa eteenpäin. Tämä nuori mies on kouluaikoinaan saattanut olla vaikeasti kiusattu, ilman että asiaa on selvitetty missään vaiheessa. Kiusaajat, jotka eivät ole tekojaan miettineet elämässään hetken vertaa, alkavat katua heti nähdessään lehdessä kuolinilmoituksen.
Oikeastiko nokkimisjärestys on se, että vieruskaveria ei tarvitse noteerata ainakaan millään positiivisella tavalla, mutta naapurin edesmennyt mummo, jonka kanssa ei koskaan ole ollut puhevälejä, on pyhä?