Mitä saan tältä elämältä

Kun katson ympärilleni näen kauniin kodin ja ihanat lapset matolla katsomassa lastenohjelmia..silti tunnen itseni niin yksinäiseksi ja tyhjäksi.



Meillä on ollut vaikea elämä yhdessä mieheni kanssa..läheisten menetyksiä, läheisten riitoja,työttömyyttä, kaverisuhteiden päättymisiä ym. Meillä on 3 lasta, joista 2 ovat erityislapsia. Päiväni menevät rutiineja ylläpitäen, lapset kouluun ja päiväkotiin, yksi lapsi jää kotiin..samaa syöttämistä, leikkimistä, nukuttamista.



Saan toisinaan omaa aikaa, pääsen kauppaan ym. juhlin n. kerran 6kk kavereiden kanssa..mies harrastaa muutaman pvän vkossa, muuten on paljon kotona. Hoitaa myös lapsia ym. Mutta silti minusta tuntuu, että lastenhoito on kilpailua, laskemista kumpi tekee enemmän ja kumpi on ollut enemmän sen ja sen kanssa. Minä hoidan erityisemme sairaalakuviot / olemiset siellä.



Me emme oikeestaan tee mitään yhdessä mieheni kanssa, meillä ei käy vieraita, päivisin tapaan ystäviäni yksin. Mies ei välitä kyläilystä eikä vieraista, käy pakolliset sukulaisten synttärit ym. Mieheni on ad/hd. Kärsimätön, koko ajan pitää tehdä jotain, todella huolimaton ja unohtelee paljon asioita. Ei keskity vaan aloittaa monta asiaa kerralla ja yleensä puolet jää tekemättä valmiiksi, jättää tavaroita lojumaan kun pieni lapsi. Ja uhmailee esim. sillä kun halusin eteiseen liukuovet, jättää tahallaan ne auki, kun se kuulemma vaan niin tapahtuu,



( eli siis kun on sitä mieltä, että ne oli huono juttu sen takia kun jää aina kuitenkin auki, ei viitsi opetella uutta tapaa, että kun laittaa takin, vetäisi oven kiinni mikä on muutaman sekunnin vaativa toimenpide )....on vaikea siis selittää mutta jos hän jotain päättää, tekee sitä ns. "tahallaan" eikä halua edes yrittää muuttaa käytöstä. Lapsetkin ovat fiksumpia kuin isänsä.



Meillä on toisaalta kaikki hyvä, vaikka erityisemme ovat todella vaativia erilaisten sairauksien vuoksi. Mutta silti tunnen pelkkää tyhjyyttä..ehkä se rakkaus, ainakin miestäni kohtaa on kai kadonnut. Sekö on se tyhjyys mikä syö sisältäni syvältä? Olen pitkään epäillyt mieheni uskollisuutta, vaikka on paljon kotona mikä toisaalta ei tue teoriaa, ei saa viestejä tai puheluita ym. Mutta tietokoneella on paljon.



Olen 34v. ja tuntuu, että olen menettänyt otteen elämästäni, mihin katosi 10v.? Olen ihan ok näköinen, normaalipainoinen ym. mutta olen myös todella väsynyt laittamaan itseäni, käyn harvoin parturissa, kasvohoidoissa ym. Jumpilla en käy laisinkaan. En vain jaksa.



Läheistemme elämä vaikuttaa niin mahtavalta, parisuhde kukoistaa, matkustellaan, käydään parisuhdelomilla, lapset ovat kilttejä, terveitä ja kauniita, hyväkäytöksisiä ym. En ole katkera, lapset ovat minulle tärkeitä, mutta miksi meitä koetellaan niin paljon? Isovanhemmat eivät hoida erityislapsiamme, tervettä ottaa n. kerran kk päiväkylään. Emme pääse matkoille (mitä teimme ennen erityisiämme 2-3 x vuodessa), emme ole käyneet edes syömässä mieheni kanssa 3 vuoteen ulkona ravintolassa. Jos jotain teemme, minä teen yksin tai kavereiden kanssa.



Minusta tuntuu, että kaikki ovat hylänneet meidät. Anoppi / appiukko ovat kuin jostain kauhuleffasta ja oma äitini vielä pahempi. Anoppi osaa vetää toiseen suuntaan sillon kun olen todella hauras, ja katkean kohta. En jaksa sitä ihmistä. Puren hampaitani ja otan kaiken ilkeyden hiljaa vastaan mitä se ihminen suoltaa. Ja ei, se ei sano suoraan, vaan vittuillen ja mukamas "huumorilla". Ja jos itse menisi siinä kohtaa sanomaan pahasti takasin, minä olisin ja OLEN se paska, ilkeä ja kauhea ihminen.

Oma äitini on narsisti, joten siitä ei tarvitse kertoa enempää.



Ja punainen lanka kai tässä stoorissa on se, että olemme pelkät kämppikset mieheni kanssa. Miten saisimme taas sen langan käsiin, jota vetämällä löytäisimme onnen?