Miltä synnytyksen jälkeinen masennus tuntuu? Häpeääkö silloin omaa lastaan?

Kuopuksen syntymän jälkeen kaikki tuntui mustalta, edessä oli vain musta pitkä putki. Vaunuja työnnellessä suunnittelin, miten tappaisin itseni. Ne ajatukset loppuivat aina siihen, kun pelkäsin, jos esikoinen löytäisikin minut. Jossain vaiheessa kaikki onneksi sitten alkoi tuntua valoisammalta.



Lapset hoidin hyvin ja he voivat koko ajan hyvin. Koskaan edes edes kuvitellut, että olisin vahingoittanut lapsiani. En usko, että oloni näkyi ulospäin.



Hormoneilla on varmasti osuutta asiaan. Sehän on elimistölle valtava työ kasvattaa sikiö ja sitten kaikki muuttuu synnytyksessä muutamassa tunnissa. Ei ihme, ettei elimistö ja mieli pysy mukana.

Edes lievänä? Onko oman lapsen saamiseen liittynyt vain positiivisia tunteita?

ap

minussa sitä sen sijaan riitti. Minä en osannut enkä pystynyt enkä jaksanut. Mitään. En vaikka kaikki muut ympärillä jaksoivat ja hokivat että ajattele nyt sitä lastasi ja etkö sinä ole siitä onnellinen. Mutta vaikka kuinka ajattelin niin sen ajatuksen tulos oli lähinnä, että tuokin menestyisi paremmin jos jättäisin sen tähän ja kävelisin itse junan alle. Kaikki tuntui valuvan käsistä, mistään ei saanut otetta ja vaikka kuinka yritti niin kaikki meni aivan päin helvettiä. Vauva huusi koliikkia, imettäminen ei sujunut, anoppi painosti imettämään ja minä putosin mustaan aukkoon, jossa muistan ajatelleeni, että "jompi kumpi meistä kuolee ennen kuin vuosi on kulunut ja mun täytyy varmistaa, että se ei ole vauva".



Tavallaan kuolikin. Se nainen, joka nousi tuosta masennuksesta ei ollut sama, kuin se, joka lapsen synnytti. Paljon optimismia ja tulevaisuudenuskoa katosi ja paljon ahdistusta, epävarmuutta ja pakko-oireita jäi. Kesti vuosia, ennen kuin toivuin kunnolla.

En ainakaan minä hävennyt lastani. Mielestäni oli kuin muukin masennus, eli väsymystä, itkuisuutta, tunnetta siitä, ettei itse ole tarpeeksi hyvä tai riittävä äiti. Samaan aikaan ajattelin, että minulla on tämä ihana vauva, josta olen ylpeä, mutta miksi silti ahdistaa. Eli aivan päinvastoin. Tiedostin koko ajan, että minun kuuluisi olla onnellinen, mutta käsittämättömästä syystä ahdistaa.

Mulla oli tarve pitää lasta koko ajan sylissä, koin koko ajan valtavaa syyllisyyttä jos laskin sen pois. Imetin jatkuvasti ja pelkäsin että lapsi kuolee nukkuessaan. Itkeskelin paljon. Elämä tuntui mustalta. Samalla rakastin valtavasti sitä vauvaa. Koin että miksi näin täydelline olento on taivaasta lähetetty minulle maan matoselle.

Luulisi että se ahdistus kumpuisi siitä lapsesta silloin.

ap

Ja katselin vierestä tunteettomana, kun muut kehuivat lasta kauniiksi, suloiseksi, herttaiseksi, ihanaksi... Päälimmäisenä itsellä oli huoli lapsen pitämisestä hengissä. Koko ajan väsytti, eikä mikään kiinnostanut. Elämä meni ihan sumussa, kunnes lapsen ollessa noin 8kk huomasin yhtäkkiä rakastavani lastani ihan mielettömästi.

ollut masenutnut, mut musta vaan ei mikään tuntunut juuri miltään. Tunsin olevani surkea, kelvoton äiti, jolta ei edes imetys onnistunut, ja minusta tuntui että kuka tahansa olisi lapselleni parempi äiti kuin minä. Mä en tuntenut lasta kohtaan rakkautta (en antanut tuntea), koska tuntui etten mä ansaitse sitä lasta, ja että ois parempi lapselle, jos voisin antaa sen johonkin parempaan perheeseen, jossa se sais paremman äidin ja paremman elämän. Minusta tuntui koko ajan, että oli vaan joku iso väärinkäsitys, että minä sain lapsen, kun kerran en osaa pitää siitä huolta (en saanut maitoa tulemaan ja lapsi itki vatsaansa ekat kolme kuukautta). Ikinä en kuitenkaan ajatellut että satutan tai laiminlyön vauvaa.

Kun lapsi oli muutaman kuukauden, ajatukset alkoivat muuttua.

Luulisi että se ahdistus kumpuisi siitä lapsesta silloin.

ap

Masennus ei sinänsä saa ketään tappamaan ketään - harvoin edes itseään. Psykoosi sen sijaan saa. Psykoosissa ihmisen todellisuudentaju pettää. SIlloin joku alkaa nähdä lapsensa demonisena hirviönä, vaihdokkaana, kuvitella vaikka, että oikea lapsi on viety pois ja pantu väärä tilalle. Vaihdokkaan tuhoamisen ajatellaan tuovan oikean lapsen takaisin. TOinen alkaa suojella lastaan vainoavilta hirviöiltä esimerkiksi jättämällä sen pakkaseen.

Myös raskas yliväsymys voi saada tappamaan ja sekin on eri asia kuin masennus. Yliväsymyksessäkin todellisuudentaju hajoaa, mutta ei samalla tavalla kuin psykoosissa. SIinä ei varsinaisesti kuvittele mitään harhoja, siinä vain ajattelukyky sammuu vähäksi aikaa kokonaan. Aivot ei toimi.

Kumpikaan ei liity siihen, mistä "se" ahdistus kumoaa, eikä kumpikaan toimi rationaalisesti.

otsikolla "mä en varmaan ollut masentunut" kirjoittaja!



Iskeeköhän masennus helpommin koliikkilasten äiteihin, joille tulee helposti enemmän riittämättömyyden tunteita ja unettomuutta?



Ehkä nuo ääritapaukset, lasten tappamiset, liittyvät sitten jotenkin psykoosiin, joka on aivan pahin muoto masennuksesta? En tiedä.

Mutta mikä saa äidin pahimmassa tapauksessa tappamaan lapsensa? Luulisi että se ahdistus kumpuisi siitä lapsesta silloin.

ap

mulla synnytyksenjälkeinen masennus vai mikä, vauva on jo puolivuotias ja masennus on alkanut oikeastaan tässä viime aikoina.

Oikeastaan en kyllä usko, että synnytyksenjälk. MASENNUKSEEN sairastunut tappaa lapsensa, vaan synnytyksenjälk. PSYKOOSIIN sairastunut - tietenkin masennus saattaa johtaa psykoosiin.

Joka tapauksessa: mulla oli vauvan ollessa aika voimakkaita (ilmeisesti) hormoneihin liittyviä ahdistustiloja, jolloin musta tuntui monesti siltä, että tämä maailma on hirveän paha paikka ja että olen tehnyt väärin, kun olen tuonut tämän täydellisen, viattoman vauvan tänne kärsimään. Voisin kuvitella, että noihin tuntemuksiin liittyvät ne tapaukset, joissa äiti surmaa vauvansa. Toki varmaan toiset tapaukset on sitten näitä, joissa äiti on niin väsynyt, ettei enää jaksa. Mutta noiden ahdistustilojen aikana ymmärsin, miten joku psykoosiin joutunut saattaa luulla pelastavansa lapsensa surmaamalla tämän.

Olin väsynyt ja syytin itseäni koko ajan jostain. Olin epäkelpo, huono äiti, joka ei mielestään osannut hoitaa lasta oikein. Stressasin koko ajan kaikesta, imetys takkuili. Lapsen itku tuntui hirveältä kuunnella, varsinkin kun en saanut vauvaa rauhoittumaan sylissä. Ajattelin naiivisti esikoisen äitinä, että hyvä äiti saa vauvan aina rauhoittumaan. Lopulta en saanut nukuttua ja olin väsymyksestä aivan sekaisin. Vauva huusi tuntitolkulla päivässä, ilmeisesti kyseessä oli koliikki. Neuvolassa sain haukut lapsen huonosta ihosta, syyksi paljastui myöhemmin maitoallergia. Syytin siitäkin itseäni. Toivoin, että kuolisin pois, kun olin niin huono. Säälin vauvaani, joka oli saanut niin kelvottoman äidin.

Normaali baby blues on tällainen, ja se kestää noin kaksi viikkoa synnytyksestä:

En ainakaan minä hävennyt lastani. Mielestäni oli kuin muukin masennus, eli väsymystä, itkuisuutta, tunnetta siitä, ettei itse ole tarpeeksi hyvä tai riittävä äiti. Samaan aikaan ajattelin, että minulla on tämä ihana vauva, josta olen ylpeä, mutta miksi silti ahdistaa. Eli aivan päinvastoin. Tiedostin koko ajan, että minun kuuluisi olla onnellinen, mutta käsittämättömästä syystä ahdistaa.

Jos se siitä jatkuu, luokitellaan se synnytyksen jälkeiseksi masennukseksi, joka vaatii aina hoitoa.

Esikoisen kohdalla sairastuin jo raskausajanmasennukseen, jota ei missään kohtaa hoidettu, vaikka puhuin tuntemuksistani neuvolassa joka käynnillä. Se alkoi ihan pienistä oireista heti rv6, kun alkoi myös fyysinen pahoinvointi.

Ensin minua alkoi voimakkaasti ahdistmaan koko elämä, tunsin inhoa itseäni kohtaan, syntyvää lasta kohtaan (vaikka lapsi oli enemmän kuin tervetullut reilun vuoden yrittämisen tuloksena), tuli itsetuhoisia ajatuksia, tulevaisuus tuntui todella synkältä, en nähnyt siinä mitään positiivista tai elämisen arvoista. Ahdistus vain kasvoi raskauden edetessä. Itkin ympäri vuorokaiden ilman mitään syytä, minulla oli vain niin paha olla. En saanut nukuttua, en päässyt päivisin ylös sängystä, en saanut päivävaatteita päälle, kerran viikossa menin miehen pakottamana suihkuun. Halusin vain hypätä parvekkeelta alas tai kävellä junan alle.

Ja tätä pidettiin neuvolassa normaalina, myös lääkärin mielestä. Vähätteli vain, ja sanoi tunteiden johtuvan raskaushormoneista. >:/

Esikoinen syntyi, ja arki rullasi väkipakolla. Hoidin lapseni siis teoriassa oikein, läsnä en ollut ollenkaan. Ahdistus vain jatkui, mutta minulla ei ole mitään muistikuvaa ensimmäiseltä 1,5 vuodelta. Se on vain sellaista mustaa.

Esikoisen ollessa 1,5-vuotias heräsin yksi aamu, ja ymmärsin, että minun on saata apua. Ei voi olla normaalia että vihaan yli kaiken lastani, koin hänet vastenmielisenä rasitteena elämässäni, itkin ja huusin hänelle koko ajan. Järki kuitenkin sanoi, ettei ole normaalia vihata omaa lastaan.

(Neuvolassa edelleen kaikki olo muka ihan normaalia, kun aina kerroin olostani.)

Marssin sitten siltä istumalta omalääkärin vastaanotolle, kerroin kaiken, miltä minusta tuntuu. Hän oli ensimmäinen joka kuunteli, määräsi mietoa mielialalääkettä ja unilääkettä (en ollut saanut nukutuksi yli kahteen vuoteen kunnolla ahdistuksen takia), ja laittoi kiireellisen lähetteelnb psykiatriselle erikoislääkärille. Pääsin hänen luokseen parissa päivässä, juttelimme ensimmäisellä käynnilla 3h, sain diagnoosin: raskausajanmasennus, synntyksen jälkeinen masennus, joka muuttunut keskivaikeaksi masennukseksi. Hän oli järkyttynyt neuvolan välinpitämättömyydestä :( Merkit olivat jo täysin selvät rv6. :(

Mutta sain tosiaan apua ja hyvää hoitoa, muutos terapian ja lääkkeiden avulla taoahtui 6 viikossa. Olin kuin uudesti syntynyt ja mikä ihmeellisintä, nautin elämästi. Nautin, kun sain harjata iltaisin lapseni hampaat ja lukea iltasadun. Yht´äkkiä kaikki tuntui hyvältä ja oikealta, ja arki tuntui hyvältä iloiselta asialta. Ja mikä parasta, halusin olla lapseni kanssa.

Omaa kokemusta ei ole, mutta käsittääkseni kyse on enemmän pelosta ja ahdistuksesta, eli pelkää olevansa itse liian huono äiti, lapsella on jotain huonosti ja sitä pitää vahtia ja hoitaa kaiken aikaa.



Ei siis häpeä - en ole ainakaan kuullut enkä lukenut sellaista mistään, mutta pelkää eikä siksi uskalla edes nukkua.