Ehkä meillä on toivoa.

Mies töissä, minä osa-aikatyössä/opiskelija. Jotenkin minulla on pitkään ollut olo että ollaan ihan pohjasakkaan. Minulla ei opinnot etene, töitä on parikymmentä tuntia kuussa, miehellä amispohjainen koulutus eikä mitkään huippuhyvät tulot. Ei ole omaa asuntoa ja mahdollisten lastenkin pelätään romuttavan taloutemme lopullisesti. Pelkään etten koskaan valmistu ja saa töitä, ja että olen epäkelpo yhteiskuntaan. Itseluottamus nollissa.



Tämän palstan lukeminen ei ainakaan ole parantanut oloa, mutta ehkä meidätkin joskus kelpuutetaan "kunnollisten ihmisten" joukkoon.