Joskus ärsyttää kokemattoma yhden lapsen äidit...

Sitä paitsi en ole yhden lapsen äiti, vaan kolmen. Isommat ovat koulussa sillä välin kun käytän kuopusta muskarissa.

Jo lapsettomana tiesin uhmakohtauksista, ja nyt kahden lapsen äitinä en mitään järisyttävän vakavaa ole kokenut (muutaman päiväkotikiukuttelun), mutta aina on riittänyt myötätuntoa, kun eihän sitä koskaan tiedä, milloin lapseni sen ekan pahan raivarin saa.



Ihailin kerran äitiä, joka oli aivan tyyni, vaikka lapsi makasi keskellä kauppakeskuksen aulaa ja kirkui kurkku suorana ja paiskoi päältään talvikengät, takin ja ylipäätään lähes kaiken, minkä irti sai. Äiti seisoi vieressä ja katseli tyynesti. Aika moni pysähtyi ja tuijotti, eräs vanhempi täti yritti mennä lapsen luo ja kai joitain neuvoja sille äidillekin yritti tuputtaa, mutta tämä äiti vain seisoi tyynenä. Ehkä viiden minuutin välein äiti kumartui lapsen puoleen ja kysyi, joko lapsi on valmis lähtemään, ja sitten taas seisoi tyynenä, kun lapsi jatkoi uudistunein voimin kirkumistaan.



En jäänyt tuijottamaan, mutta kuljimme siitä ohi kolmesti, ja arvioni mukaan lapsi huusi ainakin puoli tuntia. Emme jääneet ottamaan selvää, kuinka kauan konsertti vielä jatkui.'



Omat hermoni eivät olisi kestäneet. Olisin yrittänyt retuuttaa lasta kädestä tai kainaloista, kyseessä oli siis noin 5-6-vuotias tyttö, ja se varmaan olisi ollut vielä hurjempaa seurattavaa. En vain olisi kestänyt odottaa. Täytyy todella ihailla tämän äidin tyyneyttä ja rauhallisuutta.

Miksi pitää jäädä tuijotamaan?

Kyllähän lapset kiukkuaa ja huutaa, miksi sitä pitää katsoa, kuuleehan sen.



omat lapseni ovat jo murkkuja, olen päivät päiväkodissa töissä, huutoa ja kiukkua näen jatkuvasti. Kaupassa kun joku kiukkuaa, en mene lähellekään, kierrän mahd kaukaa etten edes näe.



Miksi pitää toisen huuto nähdä???

Minua ärsyttää monilapsisten perheiden äidit, jotka kuvittelevat tietävänsä kaiken ja katsovat alaspäin yksilapsisia äitejä kuin jotain säälittäviä reppanoita sanoen joskus "oi, kun sinäkin saisit vielä lisää" (lue: toivottavasti sinäkin saat vielä paskemman elämän, koska sinä et ymmärrä mitään minun paskaelämästäni). Sinä et varmaan ole ollut ikinä lapseton ja yksilapsinen vaan äiti jo syntyessäsi? Ilmeisesti sinulla on nyt kaksi lasta? Vasta kaksi? Auta armias, jos sinä saat vielä kolmannen, neljännen... niin miten sinä katsot alas niitä, joilla on vain kaksi tai kolme lasta. Eiväthän he tiedä mistään mitään. Tuskin sinua olisi ärsyttänyt sen vähempää, vaikka joku sinua kokeneempi viiden tai kuuden lapsen äiti olisi tylyttänyt sinua kertomalla, miten tilanne hoidetaan siististi...

Ilmeisesti ne on unohtaneet millaisia pikkulapset voi välillä olla?

Tuskin ne on unohtaneet sitä. Luultavasti nauroivat pelkästä vahingonilosta ajatellen, että hienoa, kun muillakin on ongelmia eikä vain meillä. Eivät he tietenkään myöntäisi sitä kysyttäessä, mutta näin se vaan menee...

Siinä vaiheessa kun se mamma tokaisee että "on se kumma kun ei lapsia osata kasvattaa" niin silloin voi päätellä että mitä se tuijottelija ajattelee.

Mulle kävi kerran noin.



Esikoinen (ja tällä hetkellä ainoa lapsi) alkoi saamaan ensimäisiä uhmakohtauksia siinä 2-vuotis syntymäpäivien jälkeen. Kerran tälläinen kohtaus iski päälle juurikin lähtötilanteessa, oltiin lähdössä siis perhekerhosta (en oikeastaan tiedä mikä tuolle meidän kerholle on oikea nimitys, kai se on perhekerho) ja esikoinen siis päätti että hänhän ei halua lähteä minnekään. Hän sai tyypillisen kohtauksensa: yritti lyödä, itki, karjui, juoksi karkuun, hakkasi käsillään seiniä ja lattiaa, potki, jne. Minä yritin siinä parhaani mukaan pitää hermoni kurissa, olla rauhallinen, mutta jämerä. Pidin lasta sylissä ja sanoin että nyt lähdetään kotiin ja koska on pakkasta, meidän pitää pukea hänelle päälle. Sanoin että hän saa kävellä jos ei halua mennä rattaisiin jne. tyypillistä höpötystä, millä yritin viedä huomiota pois siitä raivosta.

Yksi äiti katsoi sivusta tätä ja kun sain esikoisen rauhoittumaan hän tokaisi suoraan minulle että "Sä oot huono äiti kun et yhtä taaperoa saa rauhoittumaan. MEIDÄN Emmi-jessica rauhoittuu heti kun hänelle vain sanoo topakasti että pitää olla rauhallinen". Tiedän että tämä äiti oli myös yhden lapsen äiti, mutta olin aika häkeltynyt tilanteesta. Heidän lapsensa on saman ikäinen esikoisemme kanssa ja on paljon rauhallisempi, mutta pelkää miltei kaikkia ihmisiä, joten luulen että se rauhallisuus johtuu arkuudesta.



Mutta no. Tuo on ollut ainoa kerta kun olen tiennyt mitä jonkun katse on tarkoittanut. Muutaman kerran on tullut vastaan sen verran ihania ihmisiä että he ovat harhauttaneet sen raivon esikoiselta pois. Esikoinen ei puhu vielä kunnolla (on nyt 2v.5kk) joten luulen että kunhan hän oppii paremmin ilmaisemaan itseään, nuo raivokohtaukset häviävät.



(HIH. Kohta saan varmaan tuomion että olen huono äiti, mutta olen usein saanut ventovierailta kehuja siitä kuinka hyvin pysyn rauhallisena noiden uhmakohtausten aikana.)



Mutta kuten joku sanoi, ei se lapsimäärä kerro sitä että monesko niistä lapsista omaa "tulisemman" temperamentin. Esikoisemme on kuulemma todella samanlainen noiden uhmien kanssa kuin minä olin, joten voin odottaa että hän on yhtä jääräpää kuin minä. =D

Kerran eräs äiti kiitti minua.

Lapsi häkeltyy vieraan ihmisen jututtamisesta ja silloin yleensä kiukku loppuu.

Mä ymmärrän, koska meillä on vammainen lapsi.

Mies ei ymmärrä, koska sanoo ettei olla mekään koskaan armoa saatu.

Ei edes vammaisen lapsen kanssa.