Kotona hoidetut lapset tunneälykkäämpiä ja pärjäävät paremmin elämässä!

Meillä kolme lasta menneet päiväkotihoitoon vasta 6-vuotiaana, 5-vuotiaana ja 3,5-vuotiaana. Kaikki nyt kouluikäisiä. Koulu menee kaikilla erittäin hyvin (keskiarvot 8,8-9,3), kavereita paljon, ovat sosiaalisia ja jokaisella hyvä itsetunto. Päiväkodista, harrastuksista ja koulusta tullut kiitosta oikeudenmukaisuudesta ja rauhallisuudesta. Mielestäni kaikki skarppeja ja älykkäitä, mikä varmaan paljolti johtuu perintötekijöistä (heh-hee!!). Vanhemmat yliopistokoulutuksen saaneet ja "hyvissä" ammateissa.



Nimim. 'Pian poksahdan tästä itsekehusta'

Kaikki kolme ovat rauhallisia, erittäin hyvinkäyttäytyviä, huolehtivat itsenäisesti kouluasioistaan, osallistuvat kutakuinkin mukisematta kotitöihin, osaavat leipoia, laittaa ruokaa, vanhin pestä pyykkiä yms. Tykkäävät liikkua ja olla ulkona, askarrella ja tehdä käsitöitä. Koulussa menee hyvin ja opettajilta on tullut aina pelkästään positiivista palautetta, eräs jopa sanoi, että "näkee, että ovat kotona kasvaneet".



No sitten se toinen puoli. Varsinkin eskarissa ja ekaluokalla lapsiamme on kiusattu; tönitty, kampitettu, piilotettu kenkiä ja pipoja, nimitelty. Esim. poika tuli eskarista kotiin ja kysyi että äiti mikä se vittu on. Oli kovasti ihmeissään että miksi sellaista koko ajan höpötetään. Ja kaikinpuolin ovat olleet ja ovat edelleenkin vähän huonoja pitämään puoliaan. Poikiamme haukutaan nössöiksi, vaikka minusta he ovat ihan tavallisia, eivät mitään mammanpoikia. Minusta he ovat todella fiksuja ja heidän kanssaan on mukava jutella. Mitenkään äiti-riippuvaisia eivät ole, kyllä heillä on jo ihan omat menot ja jutut. Joskus vain hirvittää, että pärjäävätköhän kovassa maailmassa. Tyttö pärjää kyllä.



Kyllä minä joskus mietin, että onkohan ainakin osaan käytöshäiriöistä syynä päiväkoti, suuret ryhmät, jatkuva melu ja vanhempien läsnäolon puute.

Hieman aikaista kehua elämässä pärjäämisellä, jos lapset ovat kouluiässä...

koska ei perustele väitettään mitenkään.

Meidän lapset on hoidettu kokonaan kotona eskari-ikään, minä enimmäkseen olin heidän kanssaan. Välillä tein iltaduunia ja silloin olivat tietysti illat iskän kans. Silloin tällöin heitin keikkaa päiväsaikaankin ja silloin lapsia hoiti mummu ja pappa. Kerhoissa kyllä kävivät. toistaiseksi on mennyt koulussa ihan hyvin, ei isompia ongelmia. Alussa ei oikein ollut kavereita, mutta kyllä se siitä lähti ja nyt on kavereita yllin kyllin.



Itse olin perhepäivähoidossa (monessa eri paikassa), enkä yhtään tykännyt. Olen aina ollut melko ujo ja arka. Mies oli kotihoidossa kouluun asti ja hän taas on oikein äärisosiaalinen ja oikein sellainen johtajatyyppi ja varmaan aika monilla mittareilla elämässään menestynyt.

Kotihoidossa ei ole kyse muusta, kun silkasta itsekkyydestä. Täälläkin kirjoitti tyypillinen äiti, jolle lapsi oman egon jatko, jonka avulla aikuinen voi päteä. Joka omassa vimmassaan aivan vilpittömästi pakahtui ylpeydestä.



Monet vanhemmat sentää ajattelevat lapsensa etua oman etunsa sijaan, ei lapset ole kotiäidin tärkeydentunteen välikappaleita.

ole tätä asiaa varmasti tutkittu, mutta ihan hyvin voi olla perää. Pitääkö aina olla tutkimus että joku asia on totta?

Halusin antaa lapsilleni paremmat sosiaaliset eväät elämään ja valitsin päiväkodin.

Koen, että olisin itsekin päässyt elämässä helpommin, jos olisin päässyt opettelemaan sosiaalisia taitoja, etenkin käyttäytymistä ryhmän jäsenenä ennen esikoulua.



Toki olen pärjännyt elämässäni ihan hyvin, joten ei tuosta kotihoidosta liiemmin haittaa sen puolesta ole ollut.

Mikä sitten teistä on se tärkein taito elämässä, että voidaan sanoa hyvin pärjääväksi.

Mutta yksi tärkeimmistä on taito tulla toimeen erinlaisten ihmisten kanssa. Päiväkodissa oppitaan tuntemaan erilaisia aikuisia ja lapsia, eikä vain omia vanhempiaan ja sisaruksiaan, kuten ydinperheen muurien sisään vangitut.

Kotiäidin uskonkappale, jonka kyseenalaistaminen on henkilökohtainen loukkaus, että he tietävät, mikä heidän lapselleen on parasta, on kyllä itsekästä.

Jos istuvat av:lla ja taapero on omillaan jossain palikkalinnan takana niin ei päde.

Lapsen kanssa on keskusteltava asioista. On kerrottava milloin ja miksi jokin asia on surullinen tai iloinen tai vihainen. Miksi äiti tai isi on vihainen. Lapsi sitten tekee päätelmiä ja saattaa sanoa että koira suuttuu, kun sen hännästä vetää. Voi korjata että ei koira suutu. Koiraa sattuu ensin ja sitten koira säikähtää tai suuttuu.



Jos lapsen kanssa ei käy pitkiä keskusteluja rauhallisesti niin ei se opi yhtään sen enempää, kuin päivähoidossa. Lapsesta kasvaa typerys hoidon tai vanhempien takia.



T: 11cm mies "isoisä"

Koen, että olisin itsekin päässyt elämässä helpommin, jos olisin päässyt opettelemaan sosiaalisia taitoja, etenkin käyttäytymistä ryhmän jäsenenä ennen esikoulua.

Ap puhui lähinnä alle 3v kotihoidosta. Ite pitäisin vielä 4 vuotiaankin kotona, tosin se tarkoittaisi ahkeraa kerhoissa käyntiä ja siellä sosiaalisten taitojen opettelua ja mikäs sen parempi jos on äiti kädestä pitäen opettamassa.

onhan ihmisillä vaikka mitä käsityksiä. Toki osa ns. maalaisjärjellä ajatelluista asioista pitää paikkansa, mutta iso osa ei. Klassikkoesimerkki on ainoan lapsen itsekkyys ja sosiaalinen kyvyttömyys: tätä on tutkittu paljon ja todettu että mitään eroja ei ole sisaruksellisten ja ainoiden lapsien välillä.

ole tätä asiaa varmasti tutkittu, mutta ihan hyvin voi olla perää. Pitääkö aina olla tutkimus että joku asia on totta?

kun taas hoitoon hylätyn tunneäly on ainoastaan 98 jos sitäkään.



Tero

Äideillä on niin paljon raskaita kotitöitä, eivät he ehdi olla psyykkisesti saatavilla. Valitettavasti suomalainen perinteinen kasvatus ei salli tunteiden esille tuomista esim. kiukuttelua, se on äideistä huonoa käytöstä.