Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
En pysty olemaan vertailematta lastani muihin ja se alkaa vaikuttaa, miten näen lapseni
28.02.2012 |
Olen jonkinlainen perfektionisti, ollut hyvä koulussa, opin asiat nopeasti, työelämä on ollut jotenkin helppoa, kun asiat on helppo nopeasti hahmottaa jne.
Minulle on tullut yllätyksenä se, miten hirvittävän vaikeaa minun on olla ulottamatta näitä täydellisyyspyrkimyksiä lapseeni ja olla vertaamatta muihin samanikäisiin lapsiin, jotka ovat edellä omaani kehityksessä ja osaamisessa. Lapsi on vasta pieni, mutta mielestäni on merkkejä siitä, että hän ei ole motorisesti kovin taitava, etenkään hienomotorisesti. Lapsi ei myöskään hoksaa asioita kovin nopeasti (ainakaan verrattuna ystäväni sirkeään ja älykkään oloiseen lapseen). On kamalaa koko ajan verrata lapsen suoriutumista johonkin, ja haluan tästä eroon!!
Lapselle en tietenkään kerro ajatuksiani, vaan kehun häntä päivittäin ja aina kun on tullut jokin edistysaskel vaikeassa asiassa, niin kehutaan ja lapsi on silminnähden tyytyväinen.
Miten tästä vertailusta pääsee eroon? Tuntuu että jo asetan lapseni ylle jotain epäonnistujan viittaa mielessäni, vaikka hän on vasta ihan pieni.
Kommentit (2)
sillä nyt voit vaikuttaa asiaan tietoisesti. Lue kirjallisuutta ja kyseenalaista tekojasi lasta kohtaan. niin minä ainakin teen..tuntosarvet ovat ylhäällä ja lapsen reagoinnista pysähdyn yleensä miettimään omia motiivejani ja olenko taas tekemässä suoritusta ja pyrikö täydellisyyteen.
Uskon, että lapsesi on hyvissä käsissä koska olet oivaltanut asian.. niin minäkin oivalsin ja olen tehnyt toisin kuin ensikädeltä mieleen tulee ja nyt eskarilaisessa näkyy jo työn tuloksia.
Onnea sinulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alue: Aihe vapaa
Se tarkoittaa, että voit ehkä vaikuttaakin ajatuksiisi jotenkin. Monella on tällaisia vaatimuksia lapsiaan kohtaan ilman, että itse sitä ymmärtävät.
Olen itse ollut aika samantapainen luonne kuin sinäkin, siis kun mietitään asennoitumista itseeen (lapsia ei vielä ole). Asia korjaantui kohdallani siten, että valitsin ammatin vastoin kaikkia ennakko-odotuksia alalta, jossa en ollut valmiiksi hyvä. Sellaisia aloja, joissa olisin päässyt nopeasti huipputasolle, olisi ollut moniakin, mutta tämä jonka valitsin, jostain syystä houkutteli eniten. Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä alitajuisesti ymmärsin tarvitsevani vähän haastetta elämääni.
No tätä haastavaa alaa opiskellessani liika perfektionismi karisi, kun sain tosissani tehdä töitä pärjätäkseni edes kohtuullisesti. Opin priorisoimaan tekemisiäni ja hyväksymään sen, että kaikki ei aina sujukaan täydellisesti. En tosin tätäkään oppinut heti, vaan ensin olin palaa loppuun, ja opiskelutoverit sitten nostivat kissan pöydälle (kiitos heille!).
Luulenpa, että asenteesi lastasi kohtaan juontuu siitä, miten suhtaudut itseesi. Jos oppisit itse löysäämään ja näkemään kauneutta myös epätäydellisyydessä, suhtautumisesi lapseen muuttuisi.
Ehdotankin käytännön harjoitukseksi sellaista, että alat vaikka harrastaa jotakin, missä et ole mikään luonnonlahjakkuus, vaan pärjäät todennäköisesti lähinnä keskinkertaisesti. Sitä kautta voit oppia pääsemään kosketuksiin itsesi vähemmän täydellisten puolien kanssa. Sitten lienee vielä pitkähkö tie, kun opettelet myös hyväksymään nuo itsessäsi. Vasta tämän onnistuttua voit hyväksyä lapsesi epätäydellisyyden.
Toivottavasti sinulla riittää uskallusta tähän. Muuten lapsellesi tulee kovat oltavat. Olen itse parisuhteessa miehen kanssa, johon on kohdistunut vanhempien taholta epäinhimillisen kovat odotukset lapsesta lähtien. Hän on nyt 34-vuotias, ja elämässään ensimmäistä kertaa tilanteessa, jossa joutuu (ehkä) myöntämään olevansa jotakin muuta kuin täydellnen yli-ihminen. Voin kertoa, että koville ottaa!
Tsemppiä projektiisi.