mies on kuin pikkulapsi..

Voiko lapsi oikeasti olla onnellinen jos hänen on kodissaan kestettävä ap:n kuvailemaa käyttäytymistä ja hiivittä varpaillaan ja kestettävä huudot ja kiroilut? Äitinä ainakin minulle tärkeintä on taata lapselleni mahdollisimman onnellinen lapsuus ja elämän alku. Haluan tarjota hänelle rauhaisan kodin, jossa kasvaa aikuiseksi. Ilmeisesti teille se ei ole prioriteettilistalla kovin korkealla. Joskus on vain PAKKO tehdä vaikeita päätöksiä, pakata ne laukkunsa ja heittää miehelle hyvästit.

miehesi ei ole kuin pikkulapsi, vaan hän on törkeästi käyttäytyvä aikuinen, joka käyttää lapseen henkistä väkivaltaa. Ja sinä sallit tämän.



Lähde. Ja pian. Jos lapsesi kertoo jotakin isän käytöksestä esim. päiväkodissa / kerhossa, siellä on velvollisuus tehdä lapsesta lastensuojeluilmoitus. Ja silloin myös sinä olet osasyyllinen lapsen huonosti kohteluun. Tästä kertoo myös se, että kuvaat asiaa "selvitellä heidän välejään".



Sinun tehtäväsi on olla äiti, koska miehesi ei pysty olemaan isä. Eron jälkeen et ole enää asiasta vastuussa.

Kärsin sen seurauksena masennuksesta lähes 20 vuotta. Lapsuuteni oli jatkuvaa varpailla oloa ja äidin mielentilan tarkkailua. Pelkäsin ja inhosin äitiäni, koska hänestä ei ollut minulle mitään turvaa. Hän ei ollut turvallinen aikuinen, vaan oikutteleva diktaattori.



Nyt vasta 37 -vuotiaana olen jotenkuten ok itseni kanssa, mutta äidistäni en pidä edelleenkään.



Puolusta lastasi!! joko teet 100%:sen selväksi sekä miehelle että lapselle, että miehen käytös on törkeää tai sitten lähdet lapsen kanssa litomaan. Käytöksen on loputtava joka tapauksessa tavalla tai toisella NYT HETI tai lapsi saa kärsiä sen seurauksista loppuelämänsä.

välillä kuin pikkulapsi, kiroaa ja huutaa lapsille. Omaa stressiänsä ja väsymystään. Tähän sorrun myös itse joskus (kuten uskon että lähestulkoon kaikki vanhemmat joskus) tokikaan en kiroile ja huuda niin voimakkaasti kuin mieheni..



Jos näen vierestä että mieheni käytös menee yli, mainitsen asiasta lasten kuullen ja lapset tulevat luokseni ja lohdutan heitä ja käsken miestäni mennä pois paikalta kunnes osaa käyttäytyä. Mieheni on äkkipikainen, mutta rauhoittuu myös nopeasti ja pyytää aina anteeksi. Hän viettää aikaansa lasten kanssa ja hänelle on selkeästi oma perhe tärkeintä. Mutta pikkulapsi hänessä tulee ajoittain esiin, varsinkin jos herää lasten itkuun kesken unien tai on ollut rankka työpäivä tai muuta stressaavia asioita..



Elämä ei ole niin mustavalkoista kuin monen vastaajan mielestä täällä.. sinun kertomuksesi ei vielä kerro kaikkea miehestäsi, kuinka lomallaan ottaako hän lapset huomioon vai onko huutaminen jatkuvaa? Mielestäni sinua ei tule syytellä siitä että et "puutu" tilanteeseen. Etköhän puutu kerran lapsesi kanssa asiasta puhut. Onko sekään fiksua alkaa huutaan mihelle lasten kuullen, ja saada kunnon parisuhderiita aikaiseksi samalla. Vai mitä "te hyvät äidit" tässä tilanteessa tekisitte? Lähtisitte lasten kanssa ovet paukkuen.. vau mikä malliesimerkki lapselle, aina kun tulee ongelma voi juosta karkuun ..



Jos toisella osapuolella on työstressiä tai muita mieltä painavia asioita, mitkä usein miehillä varsinkin ilmenee huutamisena, onko oikea ratkaisu heti erota? Onko lapsi onnellisempi kun vanhemmat eroavat? Kaikkea ei pidä sietää, mutta mielestäni se että joskus huutaa lapselleen, ei ole syy ottaa eroa. Hyvähän se on lapsenkin oppia ettei äiti ja isäkään ole aina täydellisiä, ja ennen kaikkea oppia pyytämään tekojaan anteeksi. Toki toivottavaa olisi että siis myös vanhemmat pyytävät käytöstään lapselta anteeksi, jotta oppiminen voi tapahtua.



Tämä ei ole mikään puolustuspuhe, en todellakaan hyväksy tuota tapaa huutaa lapsille. Mutta kyllä mielestäni eroaminen on usein paljon ahdistavampi tilanne lapselle ja traumaattisempaa kuin se että isä silloin tällöin huutaa.



Sinulle ap annan vinkkinä että kannattaa keskustella tilanteesta miehesi kanssa kun tilanne on rauhoittunut (ei lasten kuullen), kertoa että sinua asia harmittaa, etkä haluaisi että niin enää tapahtuu. Uskon että miestäsi myös harmittaa tilanne kun hän on huutanut lapselleen. Omaani ainakin. Jos hän osaisi kertoa mikä häntä painaa ja ehkä löytäisi jonkun muun tien purkaa tätä "painetta" jotta ei tarvitsisi lapsille huutaa kotona. Omalla miehelläni on vähentynyt raivoomiset (tai kohdistuu vain tilanteisiin kun on aihettakin komentaa) kun hän on alkanut harrastamaan liikuntaa myös viikolla.



Olen ylpeä miehestäni kaikista hänen vioistaan huolimatta, eivätkä lapseni olisi voineet saada rakastavampaa isää kuin mitä heillä on. On myös niitä isiä, jotka eivät ole koskaan läsnä..

ONKO miehenne perheensä ainoa lapsi? Omalla miehelläni välillä vastaavaa käytöstä. On asunut lapsuutensa äitinsä kanssa ja mä jotenkin yhdistän tuon käytöksen tähän.



Tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja ehkäpä hieman liikaa hemmoteltu..

ONKO miehenne perheensä ainoa lapsi? Omalla miehelläni välillä vastaavaa käytöstä. On asunut lapsuutensa äitinsä kanssa ja mä jotenkin yhdistän tuon käytöksen tähän.

Tottunut olemaan huomion keskipisteenä ja ehkäpä hieman liikaa hemmoteltu..

mutta minun mieheni ei ole ainoa lapsi, eikä hänen vanhemmat ole eronneet, vaan hän on monilapsisen perheen kuopus ja melko tylyluonteisen isän kasvattama. Appiukko on mm. opettanut miehelleni että lapsenhoito ei kuulu miehelle vaan on "akkojen hommaa" eikä appikaan välitä lapsenlapsistaan.