Miten te, jotka olette kokeneet kultaisen lapsuuden, kestätte vastoinkäymisiä?

hyvä lapsuus auttaa pärjäämään. Eikä meillä edes koskaan ole ollut rahahuolia, koska pesämunaa on kotoa saatu, ja lapsesta opittu säästämisen malli. Isompia aviohuoliakaan ei ole, kun on opittu kotona pitkän liiton malli, missä ristiriidat selvitetään. Ja tosiaan kun tulee jaksamisen kanssa ongelmia, niin isovanhemmista on löytynyt tukea lastenhoitoon jne.



Eli en vaihtaisi 'hyvää' kotitaustaa pois.

mutta minä olen myös huomannut ap:n kuvaileman ilmiön. Tuttavapiiriin kuuluu mm. nyt jo pian nelikymppinen nainen, jonka lapsuus oli omien ja yhteisten tuttujen puheiden perusteella aivan täydellinen. Mutta vieläkään hän ei ole irrottautunut siitä lapsuudenkodin yhteisöstä, yksikään mies ei ole ollut tarpeeksi hyvä (ihan ok miehiä on ollut kierroksessa), lapsia ei ole viitsinyt hankkia, koska niistähän on vaivaa ja sotkevat täydellisen elämän. Elämä pyörii vielä aikuisenakin merkkituotteiden ja 'elämänlaadun' ympärillä ja masennusta aiheuttaa liikenteen melu ja muut yhtä merkitykselliset tekijät...



Eli ehkä joidenkin ihmisten kohdalla vähän onnettomampi lapsuus olisi voinut olla ihan hyväkin juttu.

hyvä lapsuus ei ole sellainen, että lapsi saa kaiken minkä haluaa ja pidetään pumpulissa, eikä se tajua että elämässä on vastoinkäymisiä jne, kuten tuo "kaikkien mielestä täydellinen lapsuus"- tyyppi. Enemmän kuulostaa siltä, että vanhemmat on ripustautuneet lapseen ihan liikaa- kaukana täydellisestä. Mäkin olen sitä mieltä, että hyvä lapsuus vain tekee ihmisen vahvemmaksi myöhemmässä elämässä ja huonolla on päinvastaiset seuraukset. Sellainen kova pärjääjä-tyyppi, joka ei välitä enää mistään, ei minusta ole vahva, vaan se on selviytymiskeino lapsuudesta.

En silti koe olevani ihan pumpulissa kasvanut vaikka helppoa on ollut.

Kukaan ei hakannut, juonut, haukkunut. Sain yleensä melkein kaiken minkä halusin (järkevissä rajoissa).

Paremmin oli asiani kuin monella muulla.

Silti pystyn kohtaamaan vaikeuksia ja pettymyksiä, ja osaan jatkaa eteenpäin ja ajatella seuraavaa päivää.

jos olisin saanut elää ns normaalin ja rauhallisen lapsuuden.

karu lapsuus (=väkivaltainen, psykopaatti isä joka harjoitti aivan törkeää väkivaltaa) on kyllä tietyllä tavalla vahvistava mutta toisaalta vammauttava asia. En ole vanhemmiltani saanut koskaan mitään tukea tai apua, en edes lapsena, ihme että olen hengissä. Jo lapsena piti itse paikata naarmut, lohduttaa itse itseä, kestää itse huolet ja murheet, kantaa kaikki taakat itse, vanhempia ei kiinnostanut tippaakaan. Sama aikuisiällä, eivät ole tipan vertaa kiinnostuneita minusta tai ainoista lapsenlapsistaan, ovat aivan piittaamattomia (eivät ole jaksaneet tulla esim. lasteni ristiäisiin, eivät ole kaikkia edes nähneet).



Tästä seurauksena olen todella itsenäinen, en kaipaa huomiota tai kiitosta muilta, en tarvitse tukea ongelmissa tai kriisitilanteissa. Pärjään aina itse, olen itse itseni apu. En ole saanut apua koskaan keneltäkään kun en ole tarvinnut (ja nyt siis en todellakaan väitä että tämä olisi normaalia!!)



Hyvä puoli on se että em. ominaisuuksien takia olen pärjännyt todella hyvin elämässä, akateeminen tutkinto, hyvä ura, näistä itsenäisyyden ja riippumattomuuden ominaisuuksista on ollut paljon hyötyä työelämässä.



Mutta haitat ovat suuremmat. En pidä toisista ihmisistä (varhainen epäluottamus syntynyt jo lapsena), minulla ei ole ketään ystävää, läheisyys voi olla hankalaa, en kerro ikinä itsestäni mitään muille, ja olen alati varuillani, eli tavallaan lapsuuden jatkuva pelossa eläminen teki sen että koko ajan odotan jonkun "hyökkäävän kimppuun" selän takaa. Vaikka tietenkin järjen tasolla tiedän ettei näin ole.



Antaisin mitä tahansa että saisin normaalin lapsuuden. Se, että olen karuista lähtökohdista lähtenyt ja saavuttanut paljon, ei mitenkään kompensoi sitä asiaa että olen muutoin erakoitunut ja vailla luottamusta toisiin. Olisi paljon kivempaa olla vaikka vähän huonommin menestynyt mutta laajan ystäväpiirin omaava ja peruslähtökohtaisesti toisiin luottava ihmissuhteissaan.



Omille lapsilleni takaan ns. kultaisen lapsuuden, teen kaikkeni jotta heillä olisi asiat toisin kuin minulla lapsuudessani aikanaan.

Nimittäin normaalit vanhemmat ja curling-vanhemmat. Juuri näillä curling-vanhempien lapsilla on erittäin vaikeeta kun omat vanhemmat kuolee. Luulen kuitenkin, että he ripustautuvat sitten muihin ihmisiin, ystäviin yms. He eivät ikinä opi seisomaan omilla jaloillaan 100%.



Sitten on nämä normaalit vanhemmat, jotka eivät kasvata lapsia pumpulissa.



Olen itse aika köyhästä perheestä, mutta hyvä lapsuus on kuitenkin ollut. Jo nuoresta pitäen jouduin selvittämään ja soittamaan asioita itse.



Mitä tulee aikuisuuteen... Olen kokenut kovia, saanut ns. iskuja suoraan päin kasvoja ja lentänyt perseelleni. Muun muassa taloudellisesti. Olen jaksanut uskoa parempaan tulevaisuuteen, ja myös toiminut jotta tilanne paranisi enkä jäänyt haukkomaan henkeä kuin kala kuivalla maalla. Nämä henkiset eväät ole saanut kotoa.



Asun ulkomailla, joten sitä oman kodin turvaverkkoa ei ole.

Aikuisena vaikeuksia on riittänyt. Olen saanut sellaisen mallin kotoa, että minulla on sitkeyttä ja hyvä itsetunto. Niillä menen eteenpäin. En ole laittanut vaikeuksissa päätä pensaaseen vaan mennyt läpi kiven ja kannon. Ja olen aina ajatellut, että se on nimenomaan sen hyvän lapsuuden ansiota. Ja vanhempieni antaman hyvän mallin!

ei ollut täysin kultainen lapsuus, mutta n. 10-vuotiaaksi asti kyllä (silloin vanhemmat erosivat ja perheessä alkoi olla muitakin vaikeuksiam mitä en nyt tässä luettele). Äiti oli pitkään kotona ja molemamat vanhemmat kehuivat ja hellivät, leikkivät ja veivät retkille. Mitään väkivaltaa en ole kokenut koskaan.



Mahdotonta tietysti eritellä mikä johtuu mistäkin, mutta mulla on se tunne, että paljolti äitini positiivisuudesta johtuen mulle on muodostunut sellainen asenne elämään, että asiat eivät koskaan ole niin kovin huonosti ja toisaalta, että mä selviän kyllä kaikesta. Ja että pystyn mihin vain, kun yritän.



Lisäksi mä ajattelen lähtökohtaisesti positiivisesti kanssaihmisistäni ja uskon, että he tarkoittavat yleensä hyvää ja ovat rehellisiä (tietyissä alaani liittyvissä töissä mt-puolella tästä asenteesta oli jopa haittaa).



Toisaalta sitten mun on ollut kyllä vaikea ymmärtää tylyyttä ja sellaista "karskiutta" muissa ihmisissä. Olen henkisesti vähän "prinsessa". Olen kyllä yrittänyt karistaa tuota prinsessa-asennetta, mutta se on yllättävän vaikeaa. Mutta tämä johtuu minusta siitä, että vanhempani olivat vähän liian lepsuja ja siloittelivat vastoinkäymisiä tieltäni, ei niinkään heidän hellyydestään ja turvallisuudestaan.

kukaan ei oo varmana omasta mielestä kokenu kultaista lapsuuttA. Kaikille on sattunut jotain ja omassa mittakaavassa mitattuna ne on ollu merkityksellisiä. Että sillains

henkisen lähtökohdan elämälle, että asiat järjestyvät aina parhain päin? Ja että tapahtuipa mitä vaan, siitä aina selviää, ihan siitä huolimatta onko mitään ikävää tapahtunut. Jos on lapsena saanut hyvän ja vahvan itsetunnon ja itseluottamuksen, niiden avulla pärjää hienosti.

henkisen lähtökohdan elämälle, että asiat järjestyvät aina parhain päin? Ja että tapahtuipa mitä vaan, siitä aina selviää, ihan siitä huolimatta onko mitään ikävää tapahtunut. Jos on lapsena saanut hyvän ja vahvan itsetunnon ja itseluottamuksen, niiden avulla pärjää hienosti.

Kun olen kokenut hyvän lapsuuden uskon että hyviä asioita taphtuu jatkossakin. Pahoja tilanteita on luonnollisestikin tullut myöhemmin vastaan, mutta niistä on päästy yli. Positiiviset asiat vievät voiton.



Koen myös olevani henkisesti vahva juuri lapsuuteni ansioista. On minulla kyllä edelleenkin niitä tärkeitä ihmisiä joihin turvautua jos tarvetta on.

Jos on saanut turvallisen kasvuympäristön ja sitä kautta terveen itsetunnon, on paljon helpompi kestää vastoinkäymisiä, kuin jos lapsuus olisi ollut ankea ja turvaton.



Itselläni on kokemusta siitä ankeasta lapsuudesta, enkä todellakaan koe olevani vahva ihminen. Olen masennukseen taipuvainen ja pelkään ristiriitoja - ne muistuttavat lapsuudesta.

Mutta en ole saanut kaikkea haluamaani, rahaa ei ollut eikä ainakaan annettu kuvaa, että sitä olisi turhuuksiin. Kaikki saimme, mitä tarvitsimme ja harrastimme paljon kaikkea.



Ei mulla ole ollut mitään ongelmia kestää vastoinkäymisiä. Olen aikamoinen realisti ja olen saanut parisuhteissani kokea sekä henkistä että fyysistä väkivaltaa. Lisäksi olen sairastanut itse. Nykyään elän taas helppoa ja turvallista elämää mieheni ja lastemme kanssa. Tiedostan silti, että muutakin voi olla tulossa.

henkisen lähtökohdan elämälle, että asiat järjestyvät aina parhain päin? Ja että tapahtuipa mitä vaan, siitä aina selviää, ihan siitä huolimatta onko mitään ikävää tapahtunut. Jos on lapsena saanut hyvän ja vahvan itsetunnon ja itseluottamuksen, niiden avulla pärjää hienosti.

...juuri näin!

Ja itse ajattelen vielä niinkin, että asiat eivät ole koskaan niin pahasti, etteikö niistä uskaltaisi ystäville/vanhemmille/lähisuvulle kertoa, ja nimenomaan vielä koko totuutta. Helpottaa raskaassakin tilanteessa kummasti. Ettei vaikean tilanteen päälle tarvitse vielä salailla.

vastoinkäymisten koetellessa saavat apua muilta sukulaisilta ja ystäviltä, siksi pärjäävät hyvin. On ns. turvaverkko ympärillä.

Toisin kuin nämä kaltoinkohdellut joutuvat vielä aikuisenakin selviämään yksin, eivätkä osaa sitä turvaverkkoa itse rakentaa. Ei pelkästään lapsuus vaikuta selviämiseen, vaan myös nykyinen ystäväpiiri.