Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
G: te joita lapsena hakattu, oletteko väleissä lapsuudenkotiisi
08.02.2012 |
Niin, minua on sadstinen ja narsistinen psyko isä rääkännyt koko lapsuuteni ja nuoruuteni, siis haukkunut, alistanut, nöyryyttänyt, ivannut. Ja pahoinpidelkyt, satoja kertoja. Usein aivan mielivaltaisesti eli ei ollut mitään syytä, muuta kuin että isällä oma vanne kiristi ja stressi purkautui parhaiten hakkaamalla pientä puolustuskyvytöntä lasta.
Äii on sairas myös, läheisriippuvainen, itseki alistettu, eikä ikinä puolustanut lapsia tai hakenut apua. Meni vaan ulos pahoinpitelyjen aikana kun ei kestänyt kuulla lapsen huutoa, hätää ja pahoinpitelyn ääniä.
Koko lapsuus ja nuoruus oli painajaismaista, jatkuvaa pelkoa ja varuillaan oloa. Ikävä kyllä aikuisiällä tämä ei loppunut vaan isä yriti äydä päälle aina os uskalsin olla jostain eri mieltä tai väitin vastaan. Tämähän jo riittää narsistille "oikeutukseksi" väkivaltaan.
Omien lasteni synnyttyä jouduin laittamaan välit poikki, koska joka kyläilykerralla oli aina välitön väkivalllan uhka ilmassa, ja joka sanaa piti varoa isän takia. En aio altistaa lapsiani hullun isäni vaikutukselle.
Kostoksi isä teki minut perinnöttömäksi (toki lakiosan saa) ja uhkasi lasteni ja minun vahingoittamisella.
Välit ovat totaalisen poikki, ja tulevat olemaan. Terapia on käyty, ja voin elää tapahtuneen kanssa, mutta anteeksi en voi antaa ikinä. En aan voi, vaikka ymmärrän että se ehkä helpottaisi oloani.
Miten te muut jotka olitte väkivallan uhreja (myös henkinen väkivalta lasketaan tähän), oletteko väleissä vanhempiinne? Oletteko antaneet anteeksi? Voitteko ikinä luottaa vanhempiinne?
Kommentit (27)
täysin samanlaisia lapsuuskokemuksia. Olen väleissä vanhempiini, joskaan en kovin läheisissä. Tunnen syyllisyyttä ja sääliä, enkä uskalla pistää välejä poikki. Jokaisen tapaamiskerran jälkeen menee muutama viikko "palautua"; näen painajaisia, saan ahdistuskohtauksia jne..
Tekisi mieli mennä terapiaan, en vain uskalla. En tiedä toivunko tästä koskaan.. Mieheni mielestä syy on minussa, kun olen niin julma vanhempiani kohtaan. Isäni tyypillisenä narsistina on kääntänyt kaikki perheen ongelmat (oma ja äitini alkoholiongelmat, veljeni ja isäni huumeiden käyttö jne.) minun syykseni. Minä olen ollut niin hirveä lapsi, että vähemmästäkin alkaa juomaan.. Minun pitäisi olla kauhean mukava hänelle ja käydä useammin jne. Jos menen yksin kylään, alkaa huorittelu ja muu haukkuminen. Miehen ollessa paikalla ovat yli mukavia ja solvaavat minua "vitsillä". Minulla ei vain ole tarpeeksi huumorintajua :) Argh!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hups, siis isän ja äidin alkoholiongelmat, itse en juuri alkoholia käytä :D
Minulla oli aivan samanlaista, eoi vierailun aikana oii olla pelosta paskajäykkänä ja kuunnella kun isä solvaa ja v***uilee päin näköä, tai vitsinä aukoo päätään, ja vastaan ei voi sanoa tai puolustautua kun isä tulee päälle ja käy käsiksi. Vierailun jälkeen meni aina 2vkoa toipumiseen, olin uupunut, kiukkuinen ja masentunut.
Asa vaikuti puolisookin, joten ei ollut muuta vaihtoehtoa varsinkin lapsen synnyttyä kuin poikkasta välit.
Alkuun tyli syyllistystä, uhkailua, raivopuheluita, mankumista, marttyrointia jne, mutta pidin vain pääni jq sanoin että yhteydenpito on toistaiseksi loppunut. Uskoivat parin kuukauden jälkeen.
Elämä on nyt turvallista ja ihanaa. Toki harmittaa että äiti mni samalla, eli äiti ei uskalla pitää yhteyttä, mutta edelleen se on pini inta maksaa omasta mielenterveydestä. Tyollaisille isovanhemmille ei pidä ikinä viedä lapsia manipuloitaviksi!!
Karkasin kotoa 17 vuotiaana kun olin päättänyt että seuraava kerta kun isäni käy kiinni lähden ja tämän olin myös hänelle selväksi tehnyt. Olin aina ollut se superkiltti, koulukiusattu ujo jne ja silti aina oli jotain mistä "ansaitsin" rangaistuksia, fyysisiä että henkistä. En ole väleissä isäni kanssa, koska isäni on kieltänyt karkaamiseni jälkeen että hällä olisi enää edes tytärtä. Lapseni saavat tältä joulu ja synttärilahjat ja itse laitan välillä tälle lapsenlapsistaan kuvia joita ei ole koskaan nähnyt. En vihaa, korkeintaan olen surullinen siitä että perheemme ei ole ehjä ja oikeasti se on nimenomaan isäni joka on menettänyt paljon narsistisuudellaan eikä edes tajua asiaa!! Isä on kuitenkin aina miun verisukua joten en vain kertakaikkiaan osaa vihatakaan vaikka väleissä ei ollakaan.
täysin samanlaisia lapsuuskokemuksia. Olen väleissä vanhempiini, joskaan en kovin läheisissä. Tunnen syyllisyyttä ja sääliä, enkä uskalla pistää välejä poikki. Jokaisen tapaamiskerran jälkeen menee muutama viikko "palautua"; näen painajaisia, saan ahdistuskohtauksia jne..
Tekisi mieli mennä terapiaan, en vain uskalla. En tiedä toivunko tästä koskaan.. Mieheni mielestä syy on minussa, kun olen niin julma vanhempiani kohtaan. Isäni tyypillisenä narsistina on kääntänyt kaikki perheen ongelmat (oma ja äitini alkoholiongelmat, veljeni ja isäni huumeiden käyttö jne.) minun syykseni. Minä olen ollut niin hirveä lapsi, että vähemmästäkin alkaa juomaan.. Minun pitäisi olla kauhean mukava hänelle ja käydä useammin jne. Jos menen yksin kylään, alkaa huorittelu ja muu haukkuminen. Miehen ollessa paikalla ovat yli mukavia ja solvaavat minua "vitsillä". Minulla ei vain ole tarpeeksi huumorintajua :) Argh!
Kenenkään ei ole pakko olla ihmisen, jonka kanssa oma olo tuntuu pahalta, seurassa. Ei vaikka tämä toinen olisi oma isä tai äiti. Et ole kenellekään velkaa läsnäoloasi tai rakkauttasi. Älä alistu pahaan oloon.
Mitä tulee mieheesi, en voi ymmärttää häntä. Miten hän, jonka ennen kaikkea tulisi olla puolellasi ja varjella hyvinvointiasi, voi kuunnella vierestä tai syyllistää sinua pahasta olosta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Siis ehdottomasti puolisolle täytyy kertoa millainen narsisti on jotta puoliso oaaa olla tukena ja toiseksen varoa narskua. Natsku on muille aina lupsakka, hauska ja ystävällinen (tämähän on sis rooli) ja pitää tarkasti kulisit pystyssä. Miehesi ei sis tajua mitä ulissien taustalla on, ellei hänelle sitä kerrota.
Ihan oikeasti JOKAISEN joka on oikean psykopaattinarsstin uhri, pitäisi laittaa välit poikki koska narsisti ei parane ikinä. Ja ikävä kyllä vanhetessa meno paheee, tulee entistäkin katkerammaksi, aggressiivisemmaksi ja helpommin raivostuvaksi. Tällaiselle ukille ei pidä lapsenlapsia todelaaan viedä kylään, hyvä jos edes näyttää! Suvun asettamille paineille ja vaatimuksille voi myös viitata kintaalla.
Alue: Aihe vapaa
Ennen aina terapeutit "pakottivat" antamaan anteeksi, kun uskottiin että ilman sitä ei voi toipua traumasta. Nykyään kai ajatellaan jo toisin, käsittääkseni terapiasuuntaus on se että on ihan OK että EI anna anteeksi, kunhan vaan voi armahtaa itsensä siitä kaunasta. Tosin sitä ylläoleva taisi tarkoittaakin. olisi kiva kuulla terapiassa käyneiltä, vieläkö anteeksiantamiseen ns kannustetaan tai painostetaan?