Suhde anoppiin - kumpi on yleisesti ottaen parempi lähestymistapa: pitää asialliset

En halua kotiini kahden jäänmurtajan yhteentörmäyksiä.

eli ajattelin että tähtään oikean ihmissuhteen muodostamiseen anopin kanssa, silläkin uhalla että joskus tulee vähän väittelyitä.



Kun tarpeeksi monta vuotta olin aiheuttanut kiusallisia tilanteita kaikille osapuolille, siirryin mahdollisimman etäiselle linjalle. En koskaan sano anoppilassa mitään mistä voisi seurata paria sanaa pitempää keskustelua, ja nyt sujuu paljon rauhallisemmin.

siinä avussaan astu liian lähelle sua.

Ja se sun on sanottava ääneen, että anoppi oppii sun rajat.

Alussa voi olla hankalaa, mutta kyllä se ajan kanssa onnistuu.

Toi alas istuminen ja puhuminen nopeuttaa varmaankin asioita.

Minun anoppini on aina tullut ns. iholle, ja ennen lapsia siedin sitä ihan hyväntuulisena - mies vähän enemmänkin suutahteli (esim. näytti meidän kotia ystävilleen, kun olimme poissa, varaili minulle kampaaja jne). Sitten vähän puoli vahingossa suutahdin hänelle muutamista asioista, kun esikoinen oli pieni, ja anoppi otti tosiaan etäisyyttä varmaan aluksi vähän loukkaantuneenakin, mutta minun elämääni se helpotti. Onhan tietysti vähän surullista, että se etäisyyden otto on tehnyt lastenlapsista eriarvoisia, mutta toisaalta en pysty lasten kanssa enää samanlaiseen symbioosiin kuin joskus ennen lapsia. Edelleen anoppi kyllä tekee päätöksiä meidän ohitsemme esim. hankki meille kirjahyllyn ja puutarhakalusteet (ihan kivat toki), mutta nyt se koskee koko perhettä eikä minun tapaani hoitaa lapsia.



Suosittelen siis etäisempiä välejä, kunhan et nyt välejä katko. Ole kohtelias ja ystävällinen edelleenkin, mutta pidä rajat. Esim. kun arvostelee sinua, sano napakasti takaisin ja vaihda puheenaihetta aivan kuin et olisi asiaa kuullutkaan. Esim. lastenhoidon suhteen toteat, että te teette (sinä ja miehesi) nämä ratkaisut ja jatkat sitten muusta aiheesta.

mun appivanhemmat asuu kivenheiton päässä mikä ihan liian lähellä.Yhden puhdin MUN kotona käytiin siilä aikaa kun ite oltiin töissä "hakemassa muka milloin mitäkin",MUN KOTOO...Omilla avaimilla sisälle,tullaan silloin kun huvittaa,eivät paljoo soittele,tulevat vaan ovesta sisään...just...kaiken huippu oli kun vauva syntyi,jestas sitä rallia mikä alkoi.Sillä aikaa kun ponnistin lasta pihalle täällä oli anoppi-avulias siivonnut talon lattiasta kattoon.Ja mää vihaan sitä jos joku huseeraa MUN kotona kun oon pois.Ei paljoo haitannu jos oli mun omia ystävoä kylässä,appivanhemmat paukkas paikalle...että kyllä kiahu.Nyt ovat jo vähän rauhoittuneet ku ovat varmaan ilmeestäni huomanneet "että nyt vi**uun täältä"...miten vois KAUNIISTI sanoo että haluan että iloitatte etukäteen tulostanne vaikka asutte 5020 m: n päässä????

Riippuu ainakin kahdesta jutusta: siitä, millaisen ihmissuhteen haluat ja millaisia olette luonteeltanne. Jos sinulle riittää asialliset, kohteliaat välit anopin kanssa, niin ottaisin etäisyyttä. Sama myös silloin, jos anoppi on luonteeltaan kova arvostelemaan, herkkä suuttumaan ja myös siitä, kuinka hyvin itse kestät kritiikkiä ja konflikteja.



Jos taas anoppisi on sellainen ihminen, jonka kanssa voisit olla läheinen vaikka ilman miestäsi, niin silloin sinuna päästäisin lähemmäksi. Monesti täällä puhutaan anoppisuhteista ihan niinkuin ne eivät muistuttaisi muita ihmissuhteita lainkaan. Kyllähän esimerkiksi hyvän ystävyyssuhteen tunnistaa siitä, että uskaltaa riidellä toisen kanssa.



Läheisetkään välit ei tietenkään tarkoita sitä, että olisi oikeus loukata tai sanoa rumasti ja luulen, että hyvien välien edellytyksenä onkin just se, että asioista pystyy puhumaan. Miksi koet rumbaksi sen, että istuisitte keskustelemaan?

Kuulostaa ihan mun äidiltä! Anoppikin vähän samanlainen, mutta äitini on juuri tuollainen kaikkeen puuttuja ja tekosyyllä: kun haluaa vain auttaa (ja minä kiittämätön tytär kun en halua apua=mun mielestä päsmäröintiä). Nykyään pidän etäiset välit, mikä sääli, mutta kun en jaksa ottaa sitä hittiä ja shittiä joka kerta kun sanon oman kantani ja puolustan omaa tapaani toimia. Ihailen teitä, jotka pystyvät siihen.

En pidä anopistani, joten pidän häneen etäiset, mutta asialliset välit. Olen sitä mieltä, että tunne on molemminpuolinen, mutta koska asiasta ei tietenkään koskaan puhuta, en ole aivan varma.



En siis ole missään yhdeydessä anoppiini. Mieheni hoitaa juhlakutsut tai kyläilyjen sopimiset. Olen paikalla, jos he tulevat kylään, kuuntelen peruskuulumiset, sanon että ihan "hyvin menee". Loppuajan juttelemme jotain yleistä tai lapsista tai annamme heidän touhuta lastemme kanssa..



En mene mukaan anoppivierailuille kuin erityisinä juhlapäivinä, mieheni menee siis lasten kanssa kyllä. En vain kestä olla heillä ja katsoa kuinka paljon erilaiset säännöt ja toiminnat lapsilla on. Siksi on parempi jäädä kotiin.

Kuulostaa ihan mun äidiltä! Anoppikin vähän samanlainen, mutta äitini on juuri tuollainen kaikkeen puuttuja ja tekosyyllä: kun haluaa vain auttaa (ja minä kiittämätön tytär kun en halua apua=mun mielestä päsmäröintiä). Nykyään pidän etäiset välit, mikä sääli, mutta kun en jaksa ottaa sitä hittiä ja shittiä joka kerta kun sanon oman kantani ja puolustan omaa tapaani toimia. Ihailen teitä, jotka pystyvät siihen.

Sitten se valittaa, kun "kukaan ei ikinä kerro hänelle mitään tai puhu asioita syvällisesti ja rehellisesti". Jep. Eikä ymmärrä, että vika on hänessä, kun "rehellinen" keskustelu aiheuttaa aina ylireaktioita, joita ei kestä erkkikään. Eli mieluummin mietin, mitä kerron ja miten, kuin kerron ihan kaikkea.

Miksi koet rumbaksi sen, että istuisitte keskustelemaan?

Anopin puheita kuunneltuani olen tullut siihen tulokseen, että jos haluaisin hänen ymmärtävän minua ja toimintatapojani, minun pitäisi avata hänelle koko elämäni kipuneen ja siltikään en tiedä, ymmärtäisikö hän... Hän on kerta kaikkiaan niin erilainen kuin minä - luonteeltaan, elämänasenteeltaan, historialtaan...

Ja kyllä minullekin samaten voisi olla vaikea ymmärtää anoppia. Toisaalta en koe siihen tarvettakaan, koska minä en ikinä arvostele hänen tapaansa hoitaa omia asioitaan. Ei tulisi mieleenkään mennä selittämään hänelle, että sinun pitäisi olla tässä asiassa toisenlainen ja sanon tämän vain siksi että haluan auttaa... argh

ap

Ehdottomasti. Kaikkein parasta niin.

Jos mies on vaikka sanonut anopille, että ihana, kun siivoat.

niin sille voi ja todellakin saa sanoa siitä -ja ihan kunnolla. Mikään pakko ei ole suostua kuuntelemaan keneltäkään minkään sukulaisuuden nimissäkään ilkeää ja ikävää louskutusta tai antaa talouden ulkopuolisten puuttua omaan perhe-elämäänsä pyytämättä. Rajat jämptisti nenän eteen! Ja jos se rajojen ymmärtäminen ei mene sittenkään perille, niin lisää vaan etäisyyttä.

Minä en kaipaa ketään sanomaan minulle että liikaa jotain. Se on välit poikki, jos aletaan puuttua minun persoonaani. Siitä en ala keskustelemaan. Olen tasan kerran istunut alas ja keskustellut mieheni sukulaisen kanssa vähän vastaavassa tapauksessa ja minä kuunelin tunnin, kun hän ruoti vikojani. Yllättäen, hänessä itsessään tai hänen käytöksessään ei ollut mitään vikaa. Sen jälkeen emme ole olleet missään yhteydessä.

Olen äitini kanssa erilainen, mutta kumpikaan ei puutu toisen persoonaan. Miksi puuttuisi, ei siihen kukaan mitään voi. Ehkä joskus sanailemme toistemme toimintatavoista, mutta niistäkin harvemmin, kun olemme oppineet, ettemme tule muuttumaan.

mutta etäiset välit VAI pyrkiä läheisiin väleihin sillä hinnalla, että tulee yhteenottoja?

Olen tuntenut anoppini yli 10 vuotta ja tähän asti välimme ovat olleet asialliset, perusystävälliset, mutta ei läheiset. Ihan ok ollaan tultu juttuun, mutta siis "virallisella" tasolla.

Nyt viime aikoina olemme alkaneet enemmän jutella kaikenlaisista asioista, mielipiteistä ja tunteistakin. Anoppi on myös enemmän ollut meillä auttamassa lastenhoidossa. Tästä on seurannut yhteenottoja, koska olemme erilaisia. Anoppi on alkanut arvostella minua, luonnettani ja ajattelutapojani. Olen kuulemma liikaa sellainen ja tällainen, teen väärin siinä ja tässä. Sitten jos/kun sanon anopille vastaan, niin hän toteaa silmät pyöreinä että "minähän vain yritän auttaa". Kyse ei siis ole esim. käytännön arjen pyörityksestä, vaan minun persoonastani.

Sinänsä olisin iloinen, jos välit anoppiin voisivat olla hieman läheisemmät. Onhan hän sentään lasteni mummi ja mieheni äiti. Mutta tällaistako se sitten on? Mies ehdotti että istuisin anopin kanssa alas ja selvittäisin hankalat asiat, mutta minusta tuntuu etten jaksa lähteä siihen rumbaan. Juuri tuollaiset "minä vain yritän auttaa" -kommentit kertovat minusta aika paljon anopin kyvystä ja halusta ylipäätään ymmärtää erilaisuutta.

Mitä mieltä?

Minä olen luonteeltani tosi herkkä, tunteellinen ja huolestuvainen, ahdistun herkästi. Pahoitin mieleni, kun huolestuin lapseni ollessa kovassa flunssassa, ja anoppi (yllättäen täälläkin) kommentoi ikävään sävyyn että "näkeehän sen että lapsi on ihan kunnossa, saa sitä järkeäänkin käyttää eikä tarvitse aina olla noin herkkä".



Olisi vaikka sanonut, että "huomaan että olet tosi huolissasi, mutta minusta siihen ei ole välttämättä syytä. Mitä mieltä olet?"



On ikävästi jäänyt kaikumaan korviin tuo "ei aina tarvitse olla noin herkkä" - ihan kuin jotenkin voisin poistaa herkkyyden itsestäni. :(

Minulle ei tulisi mieleenkään puhua miniän kanssa tunteista tai mielipiteistä. Ajoittain miniä yrittää tosissaan ärsyttää minua kauhistelemalla tapojani, kotiani, elämääni jne., mutta olen ottanut sen kannan, että en välitä.



En voisi edes kuvitella meneväni lastenhoitoavuksi pojan perheeseen, koska se toisi välittömästi ikäviä ristiriitoja. Tosin tämä on asia, josta miniä jaksaa usein valittaa eli että en välitä ja katson vain omaa napaani. Olen viisaasti vaiti näiden syytösten edessä, sillä en halua ryhtyä riitelemään.



Poikani on naimisissa puolisonsa kanssa, en minä. Siksi en ymmärrä, miksi miniä haluaa jatkuvasti lähempää suhdetta kanssani, mutta koko ajan valittaa, että elän väärin.

Omassa elämässä tällä hetkellä todella hankala "avoppi". Olen joskus koittanut enemmän avautua omasta elämästäni hänelle, mutta pieleen on mennyt. Sai vain enemmän syitä arvostella minua negatiivisesti ja lisäpontta haukkumiseen. Olen nyt todennut että koitan pitää erittäin etäiset ja jollain tavalla asialliset välit (sekin on todella vaikeata, sillä anoppi aina tavatessamme ujuttaa ihan neutraaleihinkin keskustelunaiheisiin ikäviä piikkejä saaden kaikkien päät kääntymään). Eli minä koittaisin pitää välit asiallisina, mutta en päästäisi ihmistä "liian lähelle". Ystävät ovat erikseen, ja moni anoppi ei siihen ystävyyteen pysty miniän kanssa, tulee liian voimakas tarve lähteä arvostelemaan ja kommentoimaan kaikesta mahdollisesta.

Minun anoppini on alusta asti näyttänyt minulle mitä hän pitää minusta. Hän myöhästyi tunnin häistämme, kun oli juuttunut kaupan ruuhakaan. Lasten ristiäisistä (siis jokaisen kolmen) hän on myöhästynyt milloin minkäkin syyn takia.



Hän piikittelee, nälvii ja vähättelee minua jatkuvasti minulle, kaikille ystävilleen ja jopa minun lapsille. Minä en vaan ole tarpeeksi hyvä hän pojalleen. Se syö anoppia pahasti, kun minulla on akateeminen loppututkinto ja parempi palkka kun miehelläni. Minä teen päivätyöni lisäksi kaikki kotityöt, koska anoppi on opettanut poikansa siihen, että miehet eivät tee kotitöitä.



Tätä samaa lässytystä olen kuunnellut kohta 25 vuotta eikä lopua näy. Minä yritin alkuksi olla hänelle mieliksi ja parantaa meidän välejä, turhaan. Kun yritin selvittää miksi hän inhoaa minua niin suuresti, hän vaan leimasi minut vainoharhaiseksi. Eli voit hyvin kuvitella, että meillä on hyvin viileät asialliset välit ja minä tapaan häntä mahdollisimman vähän. Ehkä sitten hän hautajaisensa ovat se mieluisin tapaaminen.

Minun anoppini on alusta asti näyttänyt minulle mitä hän pitää minusta. Hän myöhästyi tunnin häistämme, kun oli juuttunut kaupan ruuhakaan. Lasten ristiäisistä (siis jokaisen kolmen) hän on myöhästynyt milloin minkäkin syyn takia.

Hän piikittelee, nälvii ja vähättelee minua jatkuvasti minulle, kaikille ystävilleen ja jopa minun lapsille. Minä en vaan ole tarpeeksi hyvä hän pojalleen. Se syö anoppia pahasti, kun minulla on akateeminen loppututkinto ja parempi palkka kun miehelläni. Minä teen päivätyöni lisäksi kaikki kotityöt, koska anoppi on opettanut poikansa siihen, että miehet eivät tee kotitöitä.

Tätä samaa lässytystä olen kuunnellut kohta 25 vuotta eikä lopua näy. Minä yritin alkuksi olla hänelle mieliksi ja parantaa meidän välejä, turhaan. Kun yritin selvittää miksi hän inhoaa minua niin suuresti, hän vaan leimasi minut vainoharhaiseksi. Eli voit hyvin kuvitella, että meillä on hyvin viileät asialliset välit ja minä tapaan häntä mahdollisimman vähän. Ehkä sitten hän hautajaisensa ovat se mieluisin tapaaminen.

Tuo olisi mielestäni aivan riittävä syy jopa ihan kokonaan välien katkaisuun, jos se jo teidän lastenkin edessä ja kuullen tekee tuota. Ja siis ilman sitäkin jo, eli millainen on sua kohtaan. Onpa kerrassaan tyhmä ja inhottava ihminen, isot myötätunnot sulle. Itsehän se tuossa menettää, itse ihan vaan lopulta eniten kärsii. Luulisi että sitä haittaisi edes se, kun oma poikansakin varmasti tuollaisen kaiken ilkeilyn jälkeen pitää häntä inhottavana. Kyllähän ne lapsenlapsetkin lopulta ymmärtävät ja syvästi pahastuvat, jos heidän omaa ainoaa ja rakasta äitiään typerästi haukutaan. Se ihminen ei anna hyvää esimerkkiä lapsille.

Niin kuin moni muu täällä, minäkin olen aika ajoin yrittänyt läheisempiä välejä ja avautunut enemmän omista ajatuksista ja tunteista, mutta anoppi perääntyy aina.



Mies sanoo, että tämä on siksi, koska anopista on vaikeaa kokea, että minä olisin läheisempi kuin hänen poikansa hänelle (ei tietenkään rakkaampi tai arvokkaampi, mutta läheisempi koska miehellä ei aina ole aikaa olla niin paljon tekemisissä äitinsä kanssa kuin äiti haluaisi).



Jos miehellä on kovin kiireistä töissä, anoppi kirjoittelee ja soittelee minulle paljon useammin ja avautuukin asioistaan. Minun pitäisi aina vastata heti, mutta ei liian pitkästi (sähköposteihin). Jos rupean liikaa kirjoittamaan (vaikka olisi lapsista) anoppi ei vastaa, tai vastaa yhdellä tai kahdella lauseella.



Kun miehellä on enemmän aikaa, anoppi haluaa olla hänen kanssaan päivittäin yhteydessä ja silloin minä unohdun täysin. Ainoa tilanne, milloin anoppi varmasti lähentyisi kanssani, olisi jos mieheni kuolisi.