Parisuhteen kriisin voittaneet

Avioliitossamme on ollut kaksi kriisiä, joiden aikana on keskusteltu erosta. Molemmat menivät ohi hiipien, ilman mitään suurta käännekohtaa tai oivallusta. Alkoi vain tuntua, että pahat ajat on ohitettu ja uskaltaa jälleen luottaa toiseen ja suhteen tulevaisuuteen. Varsinainen käännekohta on aina ollut jo silloin alussa, kriisin keskellä, kun on keskusteltu siitä, mitä kumpikin voisi tehdä suhteen parantamiseksi. Niitä on sitten lähdetty toteuttamaan onnistuneesti. Mitään suuria keskusteluita projektin päätteksi ei ole pidetty.



Viime kriisissä yksi merkki oli, kun uskalsimme varata tauon jälkeen ensimmäisen yhteisen matkan. Se ilmensi luottamusta siihen, että yhteinen tulevaisuus on edelleen olemassa. Kun matka onnistui, se lisäsi luottamusta jälleen.

Myöhemmin olen miettinyt että ehkä vain se että kyllästyimme riitelyyn. Ja aloin pelätä että ero erottaisi minua lapsista ja se olisi hirveää.



Olemme yrittäneet keskustella monestikin mutta sellainen todella hyvä keskustelu on jäänyt käymättä. Jotenkin ne jää vähän kesken, ei osata sitä kunnolla. Yritystä on. Mut nyt menee hyvin taas. Ollaan oltu yhdessä melkein 20 vuotta.

Mulle on ollut toipumisen merkkinä mm. se että on naurettu taas yhdessä, se että pystytään taas keskustelemaan ilman että menee riidaksi/jankkaamiseksi, se että on mukava olla toisen kanssa yhdessä (eikä vaan vituta toisen pärstä).

Niistä saa voimaa ja uskoa omassa kriisissä. Netti tuntuu olevan täynnä varsinaisia vihan ja pelon kasvatuskeskusteluja. Jos joku kertoo ongelmistaan suhteessa, aletaan yhdessä oikein kasvattaan vihaa ja epätoivoa...tietenkin realismia pitää olla. Onhan niitä parisuhdekauhutarinoitakin. Joskus vaaan tulee mieleen, että pienistä asioista on keskusteluissa lietsottu isoja.

Mutta kenties meilläkin oli pari vuotta sitten aika, jolloin ero oli lähellä. Lapset pieniä, aina väsytti. Mies aina töissä. Minulla kamala identiteettikriisi, jonka vuoksi aloin vakavasti epäillä rakkauttani mieheenkin.



No, ero tarkoittaa aina myös eroa lapsista ainakin osittain, joten päätettiin kuitenkin jatkaa (sitoutuminen olosuhteiden pakosta, vaikka ei niin ehkä olisi huvittanutkaan), ja keskittyä kummatkin vähäksi aikaa omaan hyvinvointiin, kun ei yhdessäolokaan kotona ollut niin hehkeää.



Aloitin uuden harrastuksen ja menin vuorotyöhön - jäi siis aikaa lapsille ja itselle, mutta vähemmän miehelle. :) Tämä on varmasti vastoin kaikkia parisuhteen hoito-ohjeita, mutta meillä se on auttanut.



Ollaan kai saatu molemmat sisältöä elämään myös perheen ja parisuhteen ulkopuolella, ja yllättäen kotonakin on alkanut elämä maistua paremmalta. Kun meillä alun alkaenkin puitteet olivat ihan kunnossa ja riitely ihan tyhjänpäiväisistä aiheista, niin on nyt päästy siitä yli, ja alkaa olla taas mukavaa kotona ja huumoria kummallakin.



Ja nyt taas tyytyväisyydellä mietimme elämää yhdessä vanhuuteen saakka... :) On varma ja selvä olo, ei tätä purtta nyt kovemmatkaan tuulet horjuta, kun on niin ihana mies, joka kestää ne suvnnotkin.