Lue keskustelun säännöt.
Eroaisitko sinä tästä suhteesta...
26.01.2012 |
Epäilen, että puolisoni on narsisti. En ole edes itse keksinyt sitä, vaan psykiatri ja psykologi esittivät tämän ajatuksen minulle pari vuotta sitten, kun jouduin hakemaan apua masennukseeni. Masennus taas oli seurausta siitä, että mieheni hankki uuden naisen ja aloitti hänen kanssaan seurustelun, kun lapsemme oli alle puolivuotias. Sain kuulla tästä suhteesta muualta. Suhteen syy oli mieheni mukaan se, kun olen niin rasittava ihminen vaatimukseni (kuten: toivon, että mieskin osallistuu lapsen hoitoon edes hiukan, toivon, että mieskin on joskus kotona jne), mutta kun minusta ei muuten pääse eroon niin tämä oli hänen ainoa mahdollisuutensa. Aikamme sitä jahkattiin, että mitä tehdään, minä halusin vielä yrittää, mies ei. Riuduin epävarmassa tilanteessa pari kuukautta, kunnes en enää kestänyt, olinhan väsynyt myös siitä, että olin aivan yksin pienen lapsen kanssa. Hain sitten apua ja sainkin sitä, masennuslääkkeet ja kuuntelijan, itselleni "diagnoosin" läheisriippuvuudesta. Mies järkyttyi, kun käskin pakata ja lähteä. Lopulta hän kuitenkin manipuloi itsensä takaisin kotiimme ja elämääni, toinen nainen kyllä jäi kuvioista.
Hetken aikaa oli suht onnellista, ensimmäistä kertaa suhteessamme. Mies selvästi tsemppasi. Mutta kuinkas ollakaan... Nyt tilanne on se, että mies venkoili teinipoikansa meille asumaan; pähkinänkuoressa; en saisi olla näkyvä kodissamme, ainoa virkani on siivota ja passata, en saa tietenkään edes vaatia muita osallistumaan tai huomauttaa, että jotain tasapuolisuutta voisi olla. En ole viime aikoina edes viitsinyt mainita tällaisista, koska jokaisesta pienestäkin kommentista minua aletaan halveksia ja riitahan siitä seuraa.
Mies on taas osoittanut merkkejä mustasukkaisuudesta (en saisi olla pidempään töissä, aina kun olen netissä saan kuulla vihjailuja "feisbuuk-jätkistä" jne.)
Kaiken huippu on se, että mitä tahansa vähänkään poikkipuolista sanon, niin hänen vakiovastauksensa on luokkaa "hae niitä masennuslääkkeitä ja hoitoa, kun se on ainoi mikä sulle auttaa, että tuo elämä ei olisi noin vaikeaa". Onko normaalia, että jos mainitsen vaikkapa siitä, että kengät on pitkin eteisen lattioita (siis puhumalla aivan normaalisti, ei mitään raivokohtausta...) niin miehen mielestä olen sairas ja minun pitäisi hankkia mielialalääkkeet, kun "eihän tuo ole normaalia".
Mikä ihme on normaalia...!!?? En todella enää itsekään tiedä.
Viimeisin oli eilinen, kun pahoitin mieleni kun en saanut hakemaani ylennystä. Olen tavoitellut sitä jo vuosia ja nyt sen piti olla aika varmaa. Olin illan vähän apea, mutta nukkumaanmennessä tirautin pari kyyneltä (en siis vollottanut kurkku suorana). Miehen kommentti siihen oli: "lopeta tuo vollottaminen, ei helvetti ole normaalia, että lähes kolmikymppinen ihminen vollottaa tuollaista asiaa. Hakisit niitä masennuslääkkeitä, että pärjäät". Oikein lyö lyötyä. Onko tuollainen normaalia empatiaa? Onko se epänormaalia, että tunteet purkaantuu mulla joskus?
Anteeksi tämä Pitkä avautuminen, toivottavasti joku kuitenkin osaisi kertoa vaikkapa omista kokemuksistaan.
Tilannehan on nyt pitkään ollut se, että olen miettinyt, että en halua tällaista suhdetta, missä minua mitätöidään päivittäin. Mies kihlasi minut, mutta ei itse pidä sormusta, koska on kuulema heittänyt sen jonnekin erään riidan aikana (en usko). En saanut syntymäpäivänäni enkä jouluna mitään lahjaa viime vuonna - en ole kuulema ansainnut. Itse kuitenkin ostin hänelle usean sadan euron arvoiset lahjat, joten olisin nyt jotain odottanut. Ja mies tiesi, että odotin jotain, olin sen kyllä maininnut jopa. Mielestäni toimin ja olen aivan normaalisti, mutta silti saan jatkuvasti kuulla vähättelyä ja arvostelua, piilovittuilua jopa. Tuntuu, että mies on taas huomannut päässeensä minusta niskan päälle ja käyttäytyy sen mukaisesti.
Mutta miten pääsen tästä eroon..?? Meillä on 3-vuotias lapsi, joten pakko on hänen takiaan olla tekemisissä. Voin myös kuvitella, että mies yrittää siinä vaiheessa kaikkensa, ettemme laittaisi lusikoita jakoon. Mistä mulle löytyy voimia vastustaa, varsinkin sitten kun se ikävä on kovimmillaan? Mistä sitä saisi voimaa uskoa, että elämä kantaa ja parempaa on luvassa...
Kommentit (28)
Pettäisikin, niin saisin riemusta kiljuen syyn lähteä pois.
Mulla on rasitteena se, että ollaan uskovaisia. Ei siis olisi lupaa lähteä ilman "kunnon" syytä. Vaikka onkin huono olo. Jotkut kaverini ovat kyllä silti tehneet niin, mutta oma ylpeys ei anna periksi.
Jos sulla ei ole sellaista rasitetta, niin lähde jo. Etsi se onnesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja ennenkaikkea lapsesi onnesta.
Et voi vuosien päästä, kun lapsesikin on jo ihan sekaisin vaan sanoa, että voi kun se meidän PErtti nyt vaan oli sellainen sika. Sinä olet ihan yhtä lailla syyllinen, jos et lähde.
En voi käsittää kaltaisiasi naisia, en sitten millään.
Ja kysymykseesi: en olisi ikinä päästänyt suhdetta noin pitkälle, en koskaan tehnyt tuollaiselle paskalle lasta, ja todellakin eroaisin.
Niin ja olen kyllä vastaavia miehiä elämässäni tavannut, seurustellut, mutta todellakin poistunut räkäsesti nauraen moisten luusereiden luota.
Älä enää kauempaa kiduta itseäsi ja lastasi tuossa sairaassa suhteessa. Lähde ennen kuin todellisuudentajusi katoaa kokonaan. Suhteenne satuttaa koko ajan myös lastanne.
Järjestele asioita ennen kuin ilmoitat erosta miehelle: varmista että sinulla on rahaa (jos olet rahaton, niin käy jo nyt sossussa kysymässä apua ja juttele läheisillesi), vuokraa asunto, varmista ettet joudu maksamaan miehen asumisesta jatkossa (yhteinen vuokrasopimus?) eli jos asutte vuokralla, irtisano ajoissa yms. Sinun täytyy huolehtia lapsesta yksin, joten perusasiat kannattaa ennakoida kuntoon.
Mies on ollut sinulle (ja lapselle?!) todella julma ja paha. Tuollainen käytös EI ole normaalia. Erossa mies tulee syyttämään sinua kaikesta mahdollisesta ja yrittää rikkoa sinut henkisesti jotta ei menettäisi valtaansa sinuun. Koita suhtautua näihin syyttämis- ja alistamispyrkimyksiin viileästi ja poistu tilanteesta jos mahdollista. Voit pyytää tueksesi ystävän tai sukulaisen, jos koet ettet jaksa yksin. Voisi olla jopa hyvä vältellä miestä kun vaikka haet tavaroitasi; ota pari päivää vapaata ja hoida muutto silloin kun mies on töissä.
Ero voi olla hyvinkin rankka, jos mies heittäytyy hankalaksi. Lapsen huoltajuudestakin riitelette varmasti, ja mies voi yrittää myrkyttää lapsen mielen sinua vastaan. Pidä kuitenkin puolesi ja jaksa loppuun asti. Elämä alkaa taas hymyillä kunhan saat uuden kodin kuntoon ja arjen rullaamaan. Pärjäät varmasti mainiosti kahdestaan lapsen kanssa!
narsismia käsittelevää kirjallisuutta, niistä saat ohjeita siihen, miten kannattaa jatkossa toimia miehen kanssa, koska täysin eroonhan et siitä pääse, koska teillä on yhteinen lapsi. Mutta kun ymmärrät ja tunnet narsismia paremmin, on helpompi tulla toimeen, silloin kun ei enää odota toiselta mitään "normaalia", vaan toimii sen mukaaan, että oma päämäärä mahd. hyvin toteutuu, ja sehän on varmasti se, että mies ei pääse enää kiusaamaan eikä satuttamaan sinua tai lastanne. Ja vaikka miehesi ei varsinaisesti narsisti olisikaan (tätä kun ei oiken saa kenestäkään sanoa, eikä sen sanomisesta olekaan mitään hyötyä, joten parempi jättääkin sanomatta), niin hänellä on kuitenkin paljon narsistisa piirteitä, joten kannattaa olettaa hänen olevan narsisti ja käyttäytyä sen mukaisesti.
Narsistin kanssa on siis ihan turhaa lähteä kinastelemaan mistään, narisisti voittaa aina, hän ei myönnä olevansa väärässä edes silloin, jos hänet saa ns. ahdistettua nurkkaan ja kuka tahansa terve ihminen jo myöntäisi olevansa väärässä, valehdelleensa tms. Mutta ei narsisti, koska narsisti ei ole terve.
Itse olen joutnut olemaan tekemisissä (todennäköisesti) narsistin kanssa pitkälle toistakymmentä vuotta, ja minua ainakin tieto narsismista auttoi, en enää ihmetellyt enkä odottanut häneltä ihan normaalia käytöstä vaan pyrin minimoimaan kanssakäymisen ja esim. pitämään selkeät rajat - tämä on tärkeää narsistin kanssa, narsisti ei tunne rajoja ja ylittää niitä sen vuoksi, mutta jos ne hänelle saadaan osoitetuksi ja jollain tavalla kannattaviksi noudattaa, hän saattaa niitä noudattaa. Ja kyllähän myös se tieto, että toinen on sairas, ollut jo pikkulapsesta saakka, jotenkin helpotti - narsisti ei voi mitään sairaudelleen, ei hän itse ole sitä valinnut, ja sairus estää häntä ymmärtämästä itse narsismiaan. Vähän sama juttu kuin alkoholistilla, erona vain se, että alkoholistilla on parempi mahdollisuus toipua, jos onnistuu lopettamaan juomisen. Eli kummankaan tekoja ei saa sairauden vuoksi hyväksyä tai niitä millään tavalla mahdollistaa, mutta sairaan ihmisten tekojen vuoksi ei kannata itse joutua epätoivoon, uskoa että itsessä on jotain vikaa, kun toinen käyttäytyy noin, koska se on se sairaus, joka ajaa huonoon käytökseen.
Kaikkea muuta kuin normaalia! Ja mies todellakin kuulostaa omaavan narsistisia luonteenpiirteitä!
Kuulostaa suorastaan pelottavan tutulta... Aika samankaltaisessa suhteessa itsekin elin, toisen vallan alla, hänellä ei tosin ollut toista naista (kas kun hän ei ikinä tehnyt mitään väärin...).
Just tuo empatian puute kuule tuhoaa sut pikkuhiljaa. Eikö sen elämänkumppanin kuulu olla sun elämäsi peruskallio, se, johon voit turvata kun asiat kaatuu päälle, joka lohduttaa kun mieli on apea, joka ei kyseenalaista että "saatko" tuntea kuten tunnet... Sitä ei ikinä tarjonnut mun exäni, eikä sitä tarjoa sun nykyisesi.
Koti on SINUN kotisi siinä kuin tyrannimiehesi ja sen teinipojan, tekis mieli oikein marssia teille pitämään sun puolia, kävi niin ärsyttämään tuo!
Tutulta kuulostaa myös tuo, että jopa itsekin sitten kuvittelee, että elämä nyt vaan on tällaista. Ei elämän tarvitse olla tuollaista, se voi olla paljon parempaa! Itsekin vitkutin eroa vuosia, mies lupasi tehdä lähdöstäni yhtä helvettiä ja vanuttaa raha-asioita niin että en todellakaan tulisi pärjäämään ja mitä kaikkea uhkaili (juu ja totta kai se myös löi aina välillä). Niin minä sitten aina jäin, niin lytätty olin, enhän minä pärjäisi yksin. Ja vihasin salaa itseäni. Mihin katosi se rohkea ja itsetietoinen nainen ja milloin sen paikalle tuli tämä mielistelevä ja varovainen, arka tytönplanttu, joka ei osaa pitää omia puoliaan?! Ja KUKA mun puolia pitäisi, ellen itse? Koska, en tiedä itsekään miksi, kulissit piti pitää yllä. "Hyvin meillä menee..." Kun jälkeenpäin kerroin millainen paska se mun huumorintajuinen, hauska ja supliikkivalmis seuramieheni onkaan, niin ei sitä meinanneet ystävät uskoa...
Sitten joskus mulle vaan riitti. Tuli mitä tuli, maksoi mitä maksoi, niin minähän lähden. Kun sen päätöksen sain lopulta valmiiksi päässäni, niin ei mitkään anelut ja muutoslupaukset (ja niitähän piisasi) saaneet mua jäämään. Sitä päätöstä en ole katunut ikinä, en IKINÄ!
Nyt olen ihanassa suhteessa ihanan, kiltin, kunnollisen, rakastavan, tukevan, empaattisen, välittävän, hellän miehen kanssa. Samanlaista en voi luvata sinulle, ap =) , mutta sen voin sanoa, että yksinkin olin aika helvetin paljon onnellisempi, kuin sen käärmeen kanssa.
Lähde, ihan oikeasti. Kaiken kertomasi perusteella sinä olet se järkevä, tavallinen, NORMAALI nainen, ja miehesi todellakin on jollain tapaa päästään vinksahtanut. Normaalia tuo ei ole. Sinä pärjäät ilman, pärjäät todella!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Mikä ihme on normaalia...!!?? En todella enää itsekään tiedä."
Tämä on niin totta. Suhteessa narsistiin oma käsitys totuudesta alkaa kadota. Mikä on totta, oletko sinä masentunut nalkuttaja ja miehesi fiksu ja komea seuramies joka on liian hyvä sinulle, vai jotain ihan muuta...?
Luulen, että tiedät vastauksen vaikka koko totuutta siitä kuika huono tilanne on, onkin vaikeata kohdata. Jos miehen käytös on tällaista, ei kannata suurta muutosta odotella. Oma itsetuntosi vain huononee huononemistaan.
Mikä muuttuisi jos eroaisitte? Mies saattaisi kiustata sinua kaikin mahdollisin tavoin ja käyttää yhteistä lastanne apuvälineenä. Tekeekö hän näin teinipoikansa exälle? Puhu hänen exänsä kanssa ja kysy, miten eroprosessi on aikanaan kulkenut. Tästä saat osviittaa tulevaan.
Omalle lapsellesi on kuitenkin varmaan parempi asua yksin hyvävointisen äidin kanssa kuin masentuneen äidin ja narsisti-isän kanssa.
Millaisissa oloissa luulet miehesi kasvaneen? Haluatko saman kohtalon lapsellesi?
Kyllä tekee pahaa kun miettii että tuhlaat AINOAN ELÄMÄSI tuollaiseen:( sueustelin myös miehen kanssa joka petti minua ja haukkui mielenvikaiseksi, en tiedä mistä mutta jotenkin ymmärsin lähteä vaikka olin lihonnut ja itsetunto nolla.
Ketään ei saa koskaan haukkua tai syyttää mistään mielenterveysongelmista, tuo on totaalista manipulointia ja törkeää alentavaa käytöstä.
Nyt nainen hae apua itsesi tai edes lapsesi tähden.
Ei miehesi käytös ole lainkaan normaalia, vaan selkeää henkistä väkivaltaa.
Älä kuitenkaan tee mitään hätiköityä. Hanki asunto ja mahdollisuuksien mukaan todisteita miehen käytöksestä huoltajuusriitojen varalta. Lähtö kannattaa hoitaa tyyliin "tämä loppui nyt, me lähdemme (siis sinä ja lapsi)". Pakkaa valmiiksi jos mahdollista, varsinkin jos vähänkään epäilet että mies heittäytyy hankalaksi (väkivaltainen tms.).
Miehesi käytös ei ole tervettä, eikä varmaan tulevaisuudessa muutu ainakaan paremmaksi, etkä varmaan halua lapsesi saavan noin epätervettä esimerkkiä perhe-elämästä.