Enkelivauva
8 päivää yhtä surua ja tuskaa, vielä pitäisi jaksaa siunaustilaisuudet hautaamiset ennen kuin voi jatkaa eteenpäin. Poikamme kuoli kohtuun rv 29+5 uskomatonta miten näin voi tapahtua, kyselen koko ajan miksi juuri me? Ystäväpiirissä kaikilla on terveitä lapsia ja olenhan vast 20v. elämä edessä. Pelkään että katkeroidun en pysty tapaamaan ystäviä joilla on pieniä vauvoja, yksi ystävistäni oli samaan aikaan synnyttämässä terveen pojan kuin minä kuolleen poikamme. onko kenellekkään käynyt näin? Miksei missään huomattu että hän ei kasva, pieni poika 10viikkoa pienempi kuin mitä olisi pitänyt olla pelkkä kohtu kasvoi ja sitten sydän pysähtyi ei mitään merkkejä olisiko voitu estää jos olisin huomannut jotain? Kaikki kysymykset soi päässä. Olen puhunut asiasta käynyt läpi mutta en itke kerron ihmisille mitä tapahtui ja tuntuu etten tunne mitään kuin sydämmeni paikalla olisi kylmä kivi. Mikä helpottaa? Olemme mieheni kanssa puhuneet uudesta vauvasta mutta pelkään en halua kokea samaa uudestaan, entä jos niin käy entä jos en enää tule raskaaksi en halua siitä pakkomiellettä että on pakko tulla raskaaksi. Synnytyksessä toivoin koko ajan jos hän kuitenkin pitäisi pienen äänen liikahtaisi mutta mitään ei kuulunut pelkkä hiljaisuus. Olisiko pitänyt nähdä hänet? Silloin ajattelin että en halua satuttaisi vain enemmän nähdä että hän oli kuitenkin jo ihminen. Nyt ehkä haluaisinkin nähdä pitää sylissä ja olla hetki. Meneekö tämä ajan kanssa ohitse? Vai jatkuuko ahdistus? En pysty näyttämään ulospäin että sattuu.
Kommentit (6)
Siitä on jo yli vuosi, mutta edelleen se monena iltana saa kyyneleet silmiin. En missään nimessä, en IKINÄ olisi halunnut keskeytykseen mennä, mutta tytöllämme sanottiin olevan liikaa rakennepoikkeamia, mutaatio, jos raskaus olisi jatkettu loppuun, normaali synnytys olisi ollut lähes mahdoton ja elin aikaa hänellä olisi ollut vain muutamia minuutteja.
Vaikeinta oli ottaa tabletti, jolla päättäisin oman lapseni kohtalon.
Synnytys meni lähinnä pelon vallassa, onhan se kuitenkin ollu ainut synnytykseni. Lääkäri sanoi, että synnytys vastasi lähes normaalin kokoisen lapsen synnytystä, koska vauvan päähän oli kertynyt niin paljon nestettä.
En halunnut nähdä pikkuista... tuntuu ehkä raa'alta ulkopuolisesta.. Mutta minä halusin muistaa oman pikkuiseni sellaisena, miksi minä sen olin kuvitellut. En huulihalkiota ja kuutta sormea.
Sinusta ehkä tuntuu samalta kuin minusta; Synnytyksen on kokenut, mutta lähtenyt sieltä tyhjin käsin. Kaikki haaveet ja suunnitelmat. Valmiiksi ostetut tavarat...
Ihmiset jotka "säälii" ja kyselee; ei se tee oloa paremmaksi.
Ja myös minun eräs ystäväni oli eri sairaalassa synnyttämässä tervettä lasta, yhtä aikaa kun minä synnytin omaani peltiämpäriin :( Meni n.kaksi kuukautta, ennenkuin pystyin mennä käymään ystäväni luona, ja silloinkin vain hetkeksi. Murruin kotimatkalla ihan täysin. Vielä tänäkin päivänä, kun menen käymään hänen luonaan, mietin, että minun vauvani olisi saman kokoinen jos...
En ole tästä asiasta ennen kirjoittanut eikä koko menneestä raskaudesta ole tiennyt kuin "mummot ja papat", "sedät ja tädit" ..ei edes parhaat ystävät tiedä. Ehkä siitä vielä jonain päivänä pystyy puhumaan. Ehkä, ei vielä tänä vuonna.
tässä olis saman kokenut ihminen... t.ansku
8 päivää yhtä surua ja tuskaa, vielä pitäisi jaksaa siunaustilaisuudet hautaamiset ennen kuin voi jatkaa eteenpäin. Poikamme kuoli kohtuun rv 29+5 uskomatonta miten näin voi tapahtua, kyselen koko ajan miksi juuri me? Ystäväpiirissä kaikilla on terveitä lapsia ja olenhan vast 20v. elämä edessä. Pelkään että katkeroidun en pysty tapaamaan ystäviä joilla on pieniä vauvoja, yksi ystävistäni oli samaan aikaan synnyttämässä terveen pojan kuin minä kuolleen poikamme. onko kenellekkään käynyt näin? Miksei missään huomattu että hän ei kasva, pieni poika 10viikkoa pienempi kuin mitä olisi pitänyt olla pelkkä kohtu kasvoi ja sitten sydän pysähtyi ei mitään merkkejä olisiko voitu estää jos olisin huomannut jotain? Kaikki kysymykset soi päässä. Olen puhunut asiasta käynyt läpi mutta en itke kerron ihmisille mitä tapahtui ja tuntuu etten tunne mitään kuin sydämmeni paikalla olisi kylmä kivi. Mikä helpottaa? Olemme mieheni kanssa puhuneet uudesta vauvasta mutta pelkään en halua kokea samaa uudestaan, entä jos niin käy entä jos en enää tule raskaaksi en halua siitä pakkomiellettä että on pakko tulla raskaaksi. Synnytyksessä toivoin koko ajan jos hän kuitenkin pitäisi pienen äänen liikahtaisi mutta mitään ei kuulunut pelkkä hiljaisuus. Olisiko pitänyt nähdä hänet? Silloin ajattelin että en halua satuttaisi vain enemmän nähdä että hän oli kuitenkin jo ihminen. Nyt ehkä haluaisinkin nähdä pitää sylissä ja olla hetki. Meneekö tämä ajan kanssa ohitse? Vai jatkuuko ahdistus? En pysty näyttämään ulospäin että sattuu.
Lämmin Osanottoni Onkku! Minulla oli takana raskaat lapsettomuushoidot,kunnes suureksi ilokseni tulin raskaaksi.Sitten laskettuna päivänä 5.11.2010 kuin pommi olisi tiputettu päälleni..poikavauvamme kuoli kohtuuni. Kehoni oli aivan sekaisin järkytyksestä ja synnytin kuolleen poikamme vasta 7.11.2010 klo 6.47, joka siis virallinen kuolinpäivä. Pidin enkelipoikaamme sylissäni heti synnytyksen jälkeen ja myöhemmin saimme vielä hänet luoksemme.Oli tärkeää meille,jotta surutyö alkoi.Enkelipoikamme oli äärimmäisen kaunis; hän oli juuri sellainen kuin olimme toivoneet ja haavelleet,hän näytti täydelliseltä.
Jokainen tottakai tekee oman valinnan haluaako nähdä kuolleen lapsensa.Ja sillä hetkellä on eritäin vaikea tehdä päätöksiä.Itsekkin ensin sanoin että en varmaan pysty pitämään häntä heti sylissäni,mutta sitten muutin kuitenkin mieleni.
Heti synnytyksen jälkeen enkelipoikamme oli vielä lämmin kuin normaali nukkuva vauva. Syy poikamme kuolemaan oli istukkainfarkti,joka äärimmäisen harvinainen.
Suosittelen Onkku että kävisit juttelemassa ammatti-ihmisen kanssa. Vaikka pystyisit puhumaan läheisillesi asiasta. Itse kävin juttelemassa terveyskeskuksen psykiatrisen sairaanhoitajan luona. Olen itse vielä ammatiltani sairaanhoitaja ja henkisesti raskaassa työssä. Anna itsellesi aikaa surra ja tee asioita mistä pidät. Voimia sinulle ja miehellesi!!!
Meillä myös 8 päivää pelkkää surua.
Rakkaan vauvamme sydänääniä ei kuulunut vko 14+6.
Ultrassa kaikki hyvin vko 12, ei mitään oireita, että olisin voinut epäillä tällaista.
Kotona niin turvallista. Pelottaa poistua kodista. Suihkuun hirveä mennä kun vatsa kadonnut. Minäkään en halunnut nähdä vauvaamme. Olin niin shokissa, että 4 päivää tapahtuneesta vasta romahdin. Surussaan ei ole koskaan niin yksin kuin menettäessään lapsen joka ei ole ollut vatsan ulkopuolella. Uusi raskaus tulee olemaan rankka kokemus kaikkine epäilyksineen. Jaksamista.
teille molemmille Onkku ja Aapu!
Me menetimme oman pikkuisemme 1,5 vuotta sitten kohtukuolemaan rv22. Voin sanoa, että suru ei hellitä, mutta muuttaa muotoaan. Viha ja epätoivo muuttuu kauniiksi kaipaukseksi ja ikäväksi. Sydän on särkynyt, mutta kyllä se hiljalleen eheytyy. Osa siitä haudattiin lopullisesti pikkuisen mukana.
Olen nyt uudelleen raskaana ja raskaus on henkisesti kovin vaikea. Alkuun pelkäsin menettäväni uuden vauvan, etten uskaltanut kiintyä häneen olleenkaan. Odotin vaan milloin sydänääniä ei enää kuulukaan ja sama painajainen alkaa alusta. Kun kohtalokas rv22 oli ohitettu, aloin vähitellen uskomaan, että tämä vauva saattaa oikeasti tulla meille. Sen jälkeen suru menetetystä vauvasta vaan kasvoi. En saanut koskaan tuntea häntä kunnolla, en pitää sylissä, en halata. Nyt kun synnytys lähenee, pelkään vieläkin että jokin menee pieleen ja tämäkin vauva kuolee, mutta odotan häntä niin kovin. Haluan saada syliini ja rakastaa.
Puhukaa, vaikka omalle miehellenne, jos ette halua puhua ulkopuoliselle. Ja muistakaa, että miehenne on kokenut yhtä suuren menetyksen kuin tekin. Minulle auttoi puhua sairaalapastorille vaikken olekaan uskonnollinen. Ajan myötä paha olo hellittää, mutta suru ei koskaan mene pois.
Voimia teille!
Aotearoa
En voi kuin kuvitella, miten hirveää tämä on ensimmäisen lapsen kanssa. Meille piti tulla toiseksi lapseksi kesävauva, mutta rakenneultra raskausviikolla 21 toi kuolemantuomion: ei pienen sydän jaksa. Tässä nyt odottelen, milloin pääsen synnyttämään kuolleen pienen pojan. Esikoinen auttaa jaksamaan.