Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Olemalla törkeä saa apua, olemalla kunnollinen ei
16.01.2012 |
VAROITUS: Vuodatusta, omakohtaista.
Psykiatrian avohoidon kokemus. Aika hurjaa huomata että kiltteydellä ei pääse mihinkään vaan pitää huutaa, raivota ja vaatia hoitoa ennenkuin mitään tapahtuu. Esim. psykoterapian hakeminen venyi vuodella ja sitten keksittiin ihme kriteerejä, jotka kiltisti täytin. Sitouduin mm. puoleksi vuodeksi erääseen työkkärin juttuun, jonka piti taata hakemiskelpoisuus psykoterapiaan. No joo, kunnialla hoidin hommani ja psykiatri puhui että ruvetaan kartoittamaan asiaa...parin käyntikerran jälkeen totesi että "ei se terapia varmaan ole sun juttu", vaihtoi työpaikkaa ja minä jäin ilman hoitoa 1,5kk ajaksi. Kun sitten sain uuden psykiatrin, hän oli vastavalmistunut ja myönsikin sen. Kaikki alkoi alusta hoitoni suhteen ja kun ihmettelin ääneen terapian hakemisen eväämistä, hän kertoi ettei tiedä syytä sille eikä entinen psykiatri ole tavoitettavissa.
No, sinnittelin tämän vastavalmistuneen kanssa pari kuukautta kunnes hän ilmoitti että jää sairaslomalle. Olin saanut aikoja 1 kerta/kk, nyt seuraava aika venyi 2,5kk päähän. Pyysin toimistolta aikaa edes hoitajalle, koska masennusvaiheeni oli alkanut ja tiesin kokemuksesta että voi johtaa jopa itsariyritykseen jossen saa apua ajoissa. En saanut apua, "psykiatrisi ottaa sinuun yhteyttä sitten kun tulee lomalta". Hän oli jättänyt minulle puh.nron akuutteja asioita varten, koitin soittaa siihen: liittymä oli suljettu.
Kun hän vihdoinkin palasi lomalta, minä olin aivan poikki ja ottanut reippaasti takapakkia väsymykseni vuoksi. En katsonut häntä silmiin, huusin ja raivosin vaan vihaisena. En jaksanut välittää, koska vaikka itse olen yrittänyt niin kovasti pärjätä yksin, siitä ei tullut mitään ja koin että luottamuksen rippeetkin tuohon avohoitopaikkaan olivat menneet. Itkin väsymystäni, kysyin että pitääkö minun oikeasti tehdä jotain kamalaa ennenkuin saan apua, MINÄ EN TULE TERVEEKSI YKSIN JA ILMAN APUA. Kas kummaa: seuraava aika tulikin jo 2 viikon päähän, sain kasan esitteitä eräästä terapiamuodosta jne. Eli niin kauan kuin yritin jaksaa, apua ei tullut, mutta sitten kun taas kerran romahdin ja otin tervehtymiseni kannalta takapakkia, apua tuli.
Onko tämmöisessä systeemissä mitään järkeä? Niin kauan kun olet kiltti ja kunnollinen, teet pyydetyt asiat jne. sinua kohdellaan kuin pakollista pahaa etkä saa itsellesi kuuluvaa hoitoa. Kun rupeat rähisemään ja uhkailemaan, apua tarjotaan enemmän kuin koskaan. Mitä tämä opettaa keskivertokansalaiselle? Minä olen aina uskonut siihen, että kaunis käytös ja aikuismainen suhtautuminen ovat avainasemassa elämässä, mutta ehkäpä olen ollut väärässä. Ehkäpä systeemi hyödyttää vain niitä, jotka käyttävät sitä törkeästi hyväkseen?
Kommentit (5)
lähete tuli takaisin omalle terveysasemalle, mutta itselleni ei edes siitä informoitu. Otin sitten yhteyttä ajan kulumista ihmeteltyäni ja lopulta pääsin juttelemaan muutaman kerran mielenterveyshoitajalle.
Nyt reilu kolme vuotta myöhemmin olen päässyt orastavaan hoitosuhteeseen täysin romahduttuani. Koko tämän väliajan olen sinniteltyäni erilaisten masennusjaksojen kanssa ja lääkäri&hoitaja toisensa jälkeen on vaan todennut, että eiköhän toi tosta. Edelleenkään en tiedä pääsenkö terapiaan käymään hirvittävää lapsuuttani läpi, koska se on minua eniten kuormittava asia. Psykiatri ei edellisellä käynnillä ottanut asiaan kantaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
masennuksen oireita ollaksesi kriisitapaus.
Näinhän se on.
Ja toisaalta kyse on myös siitä yksilöstä, psykiatrista - kuinka aktiivinen ja ymmärtävä hän on. Kaikkien kanssa ei henkilökemia natsaa, ja diagnoosit ovat ainakin osin aina subjektiivista tulkintaa. Ei psykiatrisissa sairauksissa ole mitään yksiselitteistä laboratorioarvoa, joka osoittaisi tarkalleen ja objektiivisesti, mikä on potilaan tila.
hän on ottanut tosissaan mun masennuksen ja auttanut hoitoon pääsyssä. Nyt käytyäni psykiatrilla mulla on sellainen olo, ettei sitä kiinnosta lainkaan. Kysyy vaan, että onhan lääkkeet syöty ja paljonko haluan saikkua. Onneksi mun mies jaksaa tukea hoidon hakemisessa, yksin en varmaan välittäis hakea apua.
itse olen erityislasten äiti ja koittanut kiltisti jaksaa vuosikausia perheestäni huolehtia. Minun ongelmani on aina ollut liika vahvuus. En ole "julkisesti romahtanut" kuin pari kertaa. Annan varmaan kuvan ihmisestä joka jaksaa ja pärjää.
Kukaan ei oikein tule neuvomaan, ei kerro mistä ja mitä kaikkia tukimuotoja voisi edes hakea. Ja kun olet todella uupunut ja pohjalla, et jaksa edes hakemuksia kirjoittaa. Ja kun sieltä hiukan ylös pääset, saat ehkä tilannetta hieman korjattua kunnes uuvut taas. Tai saat jotain apua, joka taas lakkaa jostain syystä jossain vaiheessa ja taas ollaan siellä suossa.
Itsekin olen vapaaehtoisjärjestöissä ja luottamustoimissa ja varmaan liian kiltti ja vahva, kun koitan aina jaksaa auttaa muitakin vaikka tekis mieli heittäytyä kadulle oikoiseks parkumaan.
Tämä maailma on ihan älytön. On kaikenmaailman hoitoja ja tukimuotoja paperilla. Lakeja ja asetuksia tukitoimista ja rahallisista tuista. Mutta ei ihmisiä, joiden työ olisi tulla avuntarvitsijan tykö ja tarjota niitä apuja!!
Lääketieteellistä apua saat terv.keskuksissa ym kun käyttäydyt todella vaativasti, parut vaivojasi suureen ääneen jne. Jos asiallisesti kerrot olevasi vaikka uupunut, sinut ohjataan seuraavalle luukulle. No siellä vielä jaksat kertoa asiasi mutta jos ei apua siitä löydy, et ehkä jaksakaan kolmanteen paikkaan edes raahautua.
Alue: Aihe vapaa
ei huutaa eikä raivota. Itkenyt olen, mutta se tuli kyllä ihan luonnostaan ilman erityistä yritystä. Pikemminkin yritin olla itkemättä.
Tietenkään hoito ei tarkoita sitä, että joku sun puolesta tekee kaiken ja sit simsalabim sä paranet. Aika lailla pitää itse tehdä töitä sen eteen.