Onko hyväksyttävä eron syy että mies on aina kiukkuinen ja stressaantunut joka vaikuttaa lapsiin?

Lisänä meillä on se, että käyn töissä itsekkin, mutta minun työni ei ole hänen mielestään koskaan raskasta, vaikka lisäksi hoidan täysin koko kodin ja lapset. Kaikki elämänilo arjesta kuolee meilläkin. Isä on lapsille todella tärkeä, ja kyllä minä vielä häntä rakastan. Tosiasia on kuitenkin se, että kun ihminen rakastuu työhönsä, hän helposti väsyy perheeseensä. Näin kävi minullekkin, mutta tajusin tilanteen.

mies on ollut aina ankara kasvattaja mutta myös vastapainoksi antaa lapsille paljon hellyyttä. ongelmaksi on muodostunut stressinpurku meihin läheisiin. mies tulee väsyneenä töistä ja vaikka päivät eivät ole pitkiä niin välillä henkisesti kuormittavia ja työasiat pyörii mielessä kotonakin. lisäksi miehellä on muitakin vastuutehtäviä joiden takia joutuu huolehtimaan asioista iltaisin. ongelmallinen käytös ilmenee esim. tiuskimisena, kiroiluna, solvaamisena, ovien paiskomisena ym. itse olen pahoillani eniten miehen tyylistä kohdistaa tuskastumistaan pieneen poikaamme (3-v). jos poika esim. pyytää isää antamaan mandariineja ja poika syö niitä ja vahingossa ppudottaaa ruokaa lattialle voi seurauksena olla kova ääninen huuto tyyliin " etkö sinä vammainen osaa tehdä mitään kunnolla, älä ole mamman poika, ryhdistäydy" . monissa tilanteissa mies esiintyy ylidramaattisesti ja vetoaa siihen etteikö hänelläkin olisi oikeus rentoutumiseen.

toki ymmärrän täysin että reagoinnin syynä on stressi ja väsymys mutta sitä en voi hyväksyä että hän purkaa ongelmansa meihin meitä väheksymällä ja mollaamalla. nykyään olen alkanut puolustaa lapsia raivokkaasti ja alkanut solvata miestä samalla mitalla. samanlainen puhe tuntuu olevan ainoa puhe mitä hän tuossa tilassa ymmärtää. itse taas olen pahoillani että olen muuttunut samanlaiseksi törkyturvaksi kuin mieheni.

Meillä mies vaatii ties mitä sillä hän raataa niska vereslihalla perheen vuoksi (!?!). Hän tietää kyllä että meille riittäisi paljon vähempikin, kunhan kotona vaan olisi hyvä olla. Sitten pitää päästä esim. katsomaan pelejä vastapainoksi. Myös se ettei hän voi harrastaa säännöllistä liikuntaa on aivan minun syytä joka kuulemma syyllistän häntä muutenkin siitä ettei hän ole kotona. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita että minäkin hoidan kodin täysin yksin....

Luultavasti lasten itsetunto rapisee pikkuhiljaa, kiitos vanhemmille.

Itse olen kasvanut kodissa jossa kaikki olivat koko ajan varpaillaan ja kuulostelivat isän senhetkistä mielialaa. Kaikki pyöri aivan täysin isän tunnemaailman ympärillä. Aivan mitättömistä asioista hän saattoi saada raivarin, ja tosiaan silloin kun elettiin siinä " raivarin partaalla" niin mehän oltiin kaikki aivan näkymättömiä, hajuttomia, mauttomia ja äänettömiä.



Ihmisten ilmoilla isä hillitsi itsensä, mutta minä ja veljet tiedettiin hyvin ilmeistä ja äänensävyistä, koska oli tiedossa huutia kunhan päästään kotiin.



Isä halusi kontrolloida kaikkea. Milloin ei saanut katsoa jotain normaalia teinisarjaa telkkarista, milloin mitäkin. Viikonloppuisinkaan ei saanut nukkua pitkään. Viinaa isä ei juonut, eikä kurittanut meitä ruumiillisesti. Mutta kyllä se aika raskasta oli noinkin.



Joten jos huomaat lapsissasi oireita, niin harkitse vakavasti eroa.

Itselläni on vähän sama tilanne, ja miehen kiukkuisuus on ehdottomasti mielestäni syy eroon. Pitkällä aikavälillä lapsilla on varmasti parempi olo ilman jatkuvasti kiukuttelevaa isää kuin sen kanssa. En vaan ole saanut aikaiseksi erota kun itse olen jo niin tottunut perheenpään temppuihin.

Jos olette puhuneet asiasta useasti ja mies on yrittänyt korjata tilannetta siinä kuitenkaan onnistumatta, niin ON se hyväksyttävä syy. Ei kenellekään voi olla hyväksi kasvaa kodissa, jossa on oltava kaiken aikaa varpaillaan isin raivarien vuoksi. Kotona pitää voida olla oma itsensä - kuitenkin niin, ettei se loukkaa muiden oikeutta olla oma itsensä eli miehesi ei tuolla syyllä voi perustella raivareitaan.



Ehdota miehellesi vielä ulkopuolista terapiaa tai vaikka miesten Lyömätöntä linjaa (vaikkei hän siis olisikaan väkivaltainen, niin tarvitsee selvästi apua aggressionhallinnassaan).



Jos ei suostu, niin sitten teet omat ratkaisusi. Tee tuo myös miehellesi selväksi, ettei näin voi jatkua.



Voimia!

ja kuten joku tuossa aiemmin kirjoittikin, niin meidän muiden osamme oli varovasti joka päivä kokeilla kepillä jäätä ja haistella ilmapiiriä, ja jos se sattui olemaan rauhallinen ja sopuisa niin saatoimme mekin rentoutua ja jos ei ollut niin lasten oli paras pysyä omissa huoneissaan. en tiedä mitä äitini teki.



isäni on myös helposti kiukustuva, verbaalisesti erittäin lahjakas (osasi taitavasti nujertaa muut sanomalla pahasti) ja myös työnarkomaani. rakastin isääni, mutta olin silti helpottunut kun muutimme äidin ja veljen kanssa omaan asuntoon.



nyt välit isääni ovat hyvät, paljon läheisemmät kuin silloin kun asuimme saman katon alla.

Esimerkiksi Raamatun mukaanhan vain uskottomuus on hyväksyttävä syy eroon. Toisaalta taas toinen ääripää ovat nykyajan hedonistiset ihmiset, joille eron syyksi riittää se, että ei ole enää kivaa.



Jos minulta kysyt, niin teidän tilanteessanne etsiytyisit pari- tai perheterapiaan. Apua voi kysyä esimerkiksi perheneuvolasta. Miehesi voi olla esim. masentunut tai työnsä takia ylistressaantunut. Kaikkiin näihin syihin voi vaikuttaa, joten heti ei kannata lähteä eroa harkitsemaan.

käytökselleen on että hän vain on tällainen eikä aio siitä mihinkään muuttua ja muiden pitää siis kestää hänen raivareitaan. t:3.nen

Meillä samanlainen tilanne, paitsi että enää en saa selvää kumpi meillä on se riidankylväjä. Solvaavat sanat kimpoilevat ihan puolin ja toisin, mies aina perustelee käytöstään sillä, että on töistä väsynyt eikä saa kotoa ymmärrystä sille kuinka raskasta on elättää koko perhe...



Yhteinen päätöshän tämä minun hoitovapaalle jäänti oli, enkä toisekseen usko että elo muuttuu ainakaan parempaan suuntaan vaikka töihin lähtisinkin. Erona vain se, että sitten olisi kaksi väsynyttä vanhempaa sättimässä toisiaan.



Eniten minuakin ahdistaa juuri se, millaisia vaikutuksia tällä jatkuvalla riitelyllä on lapsiin. Vanhempi lapsista on erityislapsi ja luulenpa että juuri hänen ongelmansa ovat pikkuhiljaa alkaneet syödä parisuhdettamme, sillä muistan hyvin senkin ajan kun olimme onnellisia. Mieheni suhtautuu vähätellen lapsemme ongelmiin eikä näe mitään väärää siinä, että pitää esikoistamme syntipukkina joka asiaan. Minusta taas on tullut lapseni puolustaja, vaikka valitettavasti syyllistyn itsekin rähisemään lapsilleni tässä noidankehässä!



Minusta lasten hyvinvointi on aina tärkeintä eikä jatkuva varpaillaanolo sitä ainakaan edistä. Jos vanhempien suhteen sanotaan olevan lasten koti, ei ole meidän muksuilla kummoista hökkeliä =(