Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Miten ihmeessä jaksan vauvan kanssa?
13.01.2012 |
Heitelkää nyt niitä kiviä sitten, mutta minä en oikeasti jaksa. Minulla pieni vauva, vasta kohta 5 kk ja joka päivä tuntuu eilistä raskaammalta. Tyttö ei ole mitenkään erityisen vaativa tai aivan äärettömän vaikea. Välillä on tosi raskaita päiviä, jolloin on elämä yhtä itkua ja kitinää, mutta on myös paljon päiviä, jolloin tyttö on suurimman osan ajasta iloinen. Ensimmäiset kolme kuukautta oli kovaa taistelua nukkumisen ja ilmavaivojen kanssa, niin kuin varmasti suurimmalla osalla. Koko ajan on helpottanut ja on hienoa seurata miten toinen kehittyy. Nyt on esim. juuri opittu nukahtamaan omaan sänkyyn vain pelkän silityksen ja hyräilyn turvin. Ei siis tarvitse olla enää pitkin taloa kantamassa.
Kuitenkin vaikka koko ajan helpottaa niin tuntuu, että itse jaksan vähemmän ja vähemmän. Tuntuu, että ihan normaalitkin itkut on vaikea sietää ja jos vauva ei heti rauhoitu tuntuu etten jaksaisi lohduttaa. Pidän kyllä vauvan kanssa touhaamisesta silloin kun hän on hyvällä tuulella ja välillä kovasti viihdytyksen kipeä onkin ja tämä ei minua haittaa, mutta juurikin nuo itkut ja kitinät joille ei oikein löydy syytä ottavat aivan äärettömästi hermoon ja pinna ei tahdo riittää. Tai siis syy varmasti on, mutta en sitä heti keksi ja siksi tuntuu, että vauva itkee vain ärsyttääkseen VAIKKA TIEDÄN ETTÄ VAUVAT EIVÄT NIIN TEE. Ja älkää käsittäkö väärin, tyttöni on minulle koko maailman tärkein ja rakkain, enkä hänestä luopuisi mistään hinnasta!!!!
Olen aina ollut melko itsekäs luonne, tästä olen saanut monelta kuulla, sekä edelleen vielä nuori ja lapsellinen. Yritän näissä asioissa itseäni kouluttaa. Eipä se muutos silti tapahdu hetkessä. Kysynkin nyt siis, että miten ihmeessä tulen jatkossa jaksamaan kun lapsi nytkin vasta 5 kk ja olen täysi hermoraunio. Paheneeko tilanne entisestään? Onko loppuelämä nyt sitten tällaista, että pinna menee pienimmästäkin asiasta? Onko tämä nyt sitten jonkin sortin masennusta? Enkö vain osaa olla äiti? Helpottaako ollenkaan?
Kommentit (20)
en tiennyt, että niin pahasti kirjoitin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
lapsen isä on? Eikö hän hoida lasta koskaan, että pääset hetkeksi tuulettumaan kodin ulkopuolelle?
Lapsella aivan ihana isä. Hoitaa varmasti melkeinpä yhtä paljon kuin minä. Siksihän tässä niin typerä olo onkin. Minulla ihana mies, ihana lapsi ja jaksan vaan valittaa. En ikinä esim. ole voinut käsittää miten yksinhuoltajat selviävät? Niin kun sanoin kasvun paikka minulla. Pitäisi vain nyt jostain saada sitä kärsivällisyyttä...
että kaikkea kestää lyhyen aikaa, mutta tämä tilanne on tullut nyt jäädäkseen, ja siksi toleranssi on pienentynyt.
Tätä tämä elämä nyt on,ja sinun pitää vaan ottaa erilainen asenne oman elämäsi vaatimuksiin. Tuota sanotaan äidiksi kasvamiseksi. Sen sijaan että mietit niitä huonoja puolia, koeta opetella nauttimaan hyvistä hetkistä ja keräämään niitä pääsääntöisesti "tunnemuistiisi", ei niitä hetkiä kun vauva itkee tai on muuten hankalaa.
On normaalia että uudet tilanteet elämässä herättävät monenlaisia tuntemuksia, eikä se kaikki suinkaan ole masennusta, vaan elämän normaalia tunnekirjoa. Äitiys on välillä rankkaa, kukaan ei ole muuta väittänytkään, mutta siitä pitää tosiaan poimia myös ne palkitsevat hetket.
Koeta saada järjestettyä itsellesi välillä pieniä irtiottoja arjesta, ja sitten ota vaan asenne että elämä on nyt tätä, ja noiden pienten irtiottojen avulla lataat voimaa taas tiukempiikin hetkiin. Siinä vaiheessa kun lapsia on useampia eikä hoitoapua ole käytettävissä, voi oikeasti välillä tulla sellaisia tilanteita että tuntuu ettei siitä vaan kertakaikkiaan selviä. Mutta niin vaan selviää!
Lapsella aivan ihana isä. Hoitaa varmasti melkeinpä yhtä paljon kuin minä. Siksihän tässä niin typerä olo onkin. Minulla ihana mies, ihana lapsi ja jaksan vaan valittaa. En ikinä esim. ole voinut käsittää miten yksinhuoltajat selviävät? Niin kun sanoin kasvun paikka minulla. Pitäisi vain nyt jostain saada sitä kärsivällisyyttä...
Minulla oli ihan samoja tuntemuksia, kun esikoinen oli vauva. Jos yhtään helpottaa niin voin kertoa, että arki helpottaa koko ajan. Kannattaa ulkoilla paljon ja hakeutua kerhoihin ym aktivitteetteihin. Muiden ihmisten seuraan. Kotona vauvan kanssa on tosi yksinäistä muuten.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lapsella aivan ihana isä. Hoitaa varmasti melkeinpä yhtä paljon kuin minä. Siksihän tässä niin typerä olo onkin. Minulla ihana mies, ihana lapsi ja jaksan vaan valittaa. En ikinä esim. ole voinut käsittää miten yksinhuoltajat selviävät? Niin kun sanoin kasvun paikka minulla. Pitäisi vain nyt jostain saada sitä kärsivällisyyttä...
Minulla oli ihan samoja tuntemuksia, kun esikoinen oli vauva. Jos yhtään helpottaa niin voin kertoa, että arki helpottaa koko ajan. Kannattaa ulkoilla paljon ja hakeutua kerhoihin ym aktivitteetteihin. Muiden ihmisten seuraan. Kotona vauvan kanssa on tosi yksinäistä muuten.
Kiitos että et tuomitse minua näistä tuntemuksista. :) Joo olen kyllä aika lailla linnoittautunut tänne kotiin. Voisi tehdä hyvää lisätä noita lenkkejä ja käydä kavereilla kahvittelemassa. Helposti alan vain ajatella, että "ei siitä kuitenkaan ole apua" vaikka en ole edes yrittänyt. Ja kiitos paljon kaikille tsempanneille. Kyllä minä tiedän, että koko ajan eteenpäin mennään ja elämä voittaa. Sitä vaan välillä tarvii juurikin tällaista kannustusta, vertaistukea ja vähän sitä perseelle potkimistakin :) Ja kovasti helpotti jo sekin, että ylipäänsä sain kirjoitettua tuntemuksistani.
Ei äidiksi kasvaminen ole helppoa. Koko elämä muuttuu kuitenkin niin radikaalisti vauvan synnyttyä, että ei siihen voi mitenkään etukäteen varautua. Tuo tunne helpottaa kyllä, kun vauva kasvaa ja kehittyy. Ja jos joskus saat toisen lapsen, sinun ei enää tarvitse kasvaa äidiksi, silloin pääsee emotionaalisesti paljon helpommalla! Tsemppiä! Koeta puhua miehellesi ja ottaa välillä omaa aikaa, elämäsi ei ole ohi, se on vaan muuttunut!
T: Kolmen lapsen äiti, joka muistaa ihan samanlaiset fiilikset esikoisen syntymän jälkeen!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa sanoa mistä johtuu, hormooneista,unen puutteesta,ennalta arvaamattomuudesta, jatkuvasta toisen tarpeisiin vastaamisesta, kotona olon tylsyydestä vai mistä, mutta kuulostaa ihan tutulta. Mulla oli samoja fiiliksiä ja olin öisin varsinkin niin huonolla tuulella, että kiroilin ku tukkijätkä ja sanoin ihan mitä sylki suuhun toi.
Kun lapsi tuli vuoden elämä jotenkin helpotti todella paljon ja lapsesta on tullut aivan ihana, helpommin ymmärrettäväkin. Itkee se vieläkin, mutta nyt itkut on helppo yhdistää aiheeseen ja näin ollen myös saada loppumaan. Yöt nukutaan hyvin ja uni velka on ohi.
Että tsemppiä, kyllä se siitä. Ihanaa, että sulla noin kiva ja osallistuva mies, mullakin on, mutta se on rakentanut taloa viimesen vuoden joten sitä ei ole paljon kotona näkynyt :)
että nyt pitäisi jaksaa vauvan kanssa olla. Itse olin ekan lapsen saadessani vanha ja en-ehkä-itsekkääksi-luonnehdittu, mutta tsiiiisus, kun se oli raskasta ja tylsää. Vauvalla oli tosin myös ankea koliikki alkuun, että shokkialoitus oli.
Mutta, kuten muutkin sanoo, on vaiettu salaisuus, että vauvan kanssa elo on aika tylsää, mutta muuttuu yleensä kivemmaksi sitä mukaa kun lapsi kasvaa. Jo 1v on jo "kiva". Useimmat kävelee itse, alkaa tulla puhetta ja hänen kanssa on kivempi olla.
Sittemmin olen tehnyt vielä 2 tylsää vauvaa lisää ja sanoisin, että yritä riutua siihen 1 v rajapyykkiin. Sitten todnäk helpottaa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
aivan uskomattoman ihanaa että on vielä olemassa tuollaisia ihmisiä, jotka jaksatte ihan tuiki tuntematonta ihmistä näin kannustaa ja tukea. Olin varma, että vastaukseksi saan vain kasan saarnoja ja kauhisteluja siitä kuinka hirveä ihminen olen. KIITOS.
- Ap
kokee yleensä elon vauvan kanssa melko tylsäksi. Ei sitä vaan ääneen sanota (olen tuo nro 12 (vai 11) joka on uskaltanut tehdä 3 tylsää vauvaa ;))
On minullakin muutama tuttu, joiden mielestä vauvan kanssa oli ihanaa, mutta tiedä häntä.
Nyt vaan tsemppiä sulle ja itse asiassa sullakin voi helpottaa jo parin kk kuluttua. Yksi lapsistani alkoi kävellä 9 kk ja sen jälkeen hän ei vauvalta enää tuntunutkaan. Kun se totaalinen avuttomuus ( vauvaa pitää kantaa joka paikkaan) loppuu, niin joillakin jo se tuo mukavamman fiiliksen arkeen.
Alapa seurailla nyt vauvasi motorista kehittymistä ja lasket päiviä eteenpäin :)
Hurjasti jaksuja sulle ja muista, olet varmasti ihan normaali ja hyvä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tuossa auta kuin opetella välillä sulkemaan korvat ja rentoutumaan, ottaa asenne, ei se ole todellakaan kärsimättömälle helppoa, joka oli eräällä pienen vauvan isällä kun ei tiennyt miten auttaa pientä huutaja, hellästi otti pienen rääkyjän syliin kysyi rakkautta tihkuvalla ääneellä, Martti, mikä se sinnuun noin vituttaa?
Joo, yksinhuoltajat selviävät ja silti heitä haukutaan aina.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on useampi lapsi, eli noin 4 vauvavuotta ollut tässä 7 vuoden sisällä joten hommaa on riittänyt, mutta silti koen että esikoisen vauvavuosi oli vaikein, koska kaikki fokusoitui siihen miten vauva voi milloinkin... Myöhemmin vauvat ovat kulkeneet jotenkin luonnollisempana osana yhteistä arkea, johon kuuluu sisarustenkin tarpeet ja tohinat. Ja vauvat ovat itse viihtyneet kun ovat saaneet olla aina menossa mukana, mutta tietysti myös lähellä (esim kantorepussa) ja katsella elämää. Haluaisin tuoda esiin siis sen näkökulman, että elä omaa elämääsi tehden mieluisia asioita ja ota vauva siihen mukaan! Harvoin ehtii kierrellä museoita tai vaikka kirppareita, tavata ystäviä, tehdä pitkiä lenkkejä, sisustaa kotia jne. yhtä hyvin. Voi tuntua että vauvan kanssa on tosi intensiivistä olla, mutta kun relaat ja nautit elämästä saatat huomata että pikkuinenkin on vallan tyytyväinen. Kaiken huomion ei tarvitse olla vauvassa, lähellä voi pitää vaikka puuhaisi muutakin.
Tämä on ihan vaan omiin kokemuksiini perustuva mielipide, mutta vauvavuosi vaativankin vauvan kanssa on verrattain lastenleikkiä, taaperovuodet ne vasta koetteleekin voimia. Uhmaikäinen taapero on ainakin minusta vienyt mehut niin etten vastaavaa ole kokenut. Sain hiljattain myös toisen lapsen ja ne muutamat hetket mitä olen vauvan kanssa kahden, ovat ihan oikeasti lepoa uhmiksen kanssa vääntämisen keskellä.
Jos väsyttää niin anna vaikka kotitöiden jäädä retuperälle, ketään ei kiinnosta jos ei pariin viikkoon ole imuroitu. Nauti ihan oikeasti siitä vauva-ajasta, luulen, että vuoden päästä hajoilee ihan eri malliin..
Oletko ajatellut, että järjestäisit itsellesi omaa aikaa joka päivälle ihan pienen hetken. Voisit tehdä juuri sitä millä rentoudut ja palaudut.
Vauvoja kun erillaisia siinä missä meitä vähän kehittyneempiä vauvojakin.
Minä olen kanssa herkkäkorvainen esim vauvan itkuun tuntuu jos minuutin itkee niinkuin olisi päivän surrut.
Aina yrittää auttaa,silittää hoitaa kannella ympäriinsä tehddä kaikkensa mutta ei. AINOASTAAN rinta ja tuttipullo maidon kera pelastaa tilanteen. Kaikki muu täysin turhaa toisinaan , mutta useasti myös muutenkin rauhoittuu.
Tilanne aina uusi kun synnäriltä tullaan kotia, onko se muka ihme jos kiristää ja ihmetyttää kun ei saa nukutuksi kuin pätkissä ja itku tulee salamana unen läpikin , olo onkuin pesäpallo mailalla ympäriinsä hakatulla kun tätä rataa tarpeeksi kauan menee.
Mut onneksi ihminen osaa levätä lepoa se on 30minuuttiakin ja siitä ylöspäin.
Vauvojen kanssa on opeteltava nukkumaan silloin kuin voi.
Mut sitä ihmettelen suuresti miten ihmeessä tuon vauvaelämän keskellä VOISI MUKA PARISUHDETTA pitää yllä, en vain usko että kukaan jaksaa ja kyllä siinä varmaan aika monella prosentilla on ero jo 1vuoden kohdalla tullut. Enkä yhtään ihmettele. Vauva imee susta kaiken energian olit sinä mies tai nainen.
Alue: Aihe vapaa
nyt tuntuu varmasti ihan loputtomalta suolta. Olet väsynyt ja siksi pinna kiristyy. Pyydä ja ota vastaan apua niin paljon kuin saat! Painin aikanaan samojen tunteiden kanssa ja edelleen muistan, miten mustalta päivät tuntuivatkaan... Voimia!