Kun mies ei halua kolmatta lastamme...

Kirjoitan tänne, koska tuntuu, että on pakko hiukan purkaa tuntojaan. Olen rv 26 ja odotan kolmatta lastani. Olemme mieheni kanssa olleet yhdessä likimain kymmenen vuotta, yhdeksän vuotta kihloissa tuli täyteen jouluaattona. Olen 28 v ja mieheni 29 v. Meillä on kaksi ihanaa prinsessaa 9 ja 6 v ja nyt ois kolmas pikkuinen vielä tulossa "iltatähdeksi", vaikkei itse vielä vanhoja ollakaan. Mutta, asiat eivät ole näin yksinkertaisia, sillä mieheni oli tätä raskautta ja lasta vastaan jo heti raskaudesta kuultuaan. Aluksi hän uhkasi, että jos en tee aborttia, niin hän lähtee. Koska olen itse täysin sitoutunut perheeseemme ja mieheni ja tämä perhe, oli siinä sitten kaksi tai kolme lasta, on minulle kaikki kaikessa, niin en voinut käsittää hänen suhtautumistaan. Toivoin ja uskoin kuitenkin, että hän pikku hiljaa oppisi hyväksymään tilanteen, koska en missään nimessä voinut ajatella omasta lapsestani luopumista vain mieheni tähden, vaikka hän minulle tärkeä onkin. Asiasta kiisteltyämme vaikuttikin väliaikaisesti siltä, että mieheni sulattaa tilanteen, joten päätökseni pitää lapsemme vahvistui entisestään, kun kuvittelin miehenikin olevan kuviossa mukana kaikesta huolimatta. Sillä ensisijaisesti halusin lapsen juuri tähän perheeseen, en ollut valmistautunut ryhtymään yksinhuoltajaksi. Mutta, toiveeni ja uskoni asioiden helpottumiseen on ollut koko raskauden ajan vain hetkittäistä, asia on tullut esille säännöllisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Olen saanut kuulla kunniani siitä kuinka tein tämän päätöksen yksin, vaikka tiesin mitä mieltä mieheni on, en kuulemma välittänyt hänen tunteistaan tai mielipiteestään yhtään. Ja sitä hänen on kuulemma mahdotonta kestää. Välillä mieheni on vaikuttanut jo rauhoittuvan ja vakuutellutkin minulle, ettei jätä meitä ja että rakastaa minua/meitä. Silloin olen saanut hetken huokaista helpotuksesta ja luullut, että asiat menevät parempaan suuntaan. Mutta aina olen saanut pettyä uudestaan. Ja raskaana ollessa kun mieli on muutenkin herkkänä ja pienetkin asiat itkettävät, niin entäs sitten näin suuret..Kun saa olla varpaillaan ja pelätä koko elämänsä sortuvan silmiensä edessä. Ja me kun ollaan oltu yhdessä jo pieni ikuisuus, ja vaikkei yhteiselomme aina helppoa ole ollutkaan, nuorina kun yhteen mentiin ja perhe perustettiin, niin riesana on ollut taloudellisia vaikeuksia ym., niin silti tässä on kaikki mitä minä tarvitsisin ollakseni onnellinen. Näin pitkän historian jälkeen en voi ymmärtää, miten kolmas lapsi voi olla näin kova pala purtavaksi. Mieheni kun sanoo minun pilanneen hänen elämänsä ja ettei hän koe voivansa enää olla onnellinen. Mitäpä siihen voisin sanoa?Ja nautipa tässä nyt sitten raskaudesta, joka muuten olisi minulle hyvin toivottu. Mutta, tulipahan hieman purettua omaa oloa, ettei kaikkea tule padottua sisälleen. Se ei ainakaan ole hyväksi minulle eikä pikkuiselle!