Tarpeeksi kun on ollut kasvatus vinoutunutta omassa lapsuudessa, niin omiin suhtautuu paremmin...

Olen huomannut, että ihan automaattisesti otan pienenkin lapsen kaikki tunteet vakavasti, harmistuksen, kiukuttelun, pahan mielen, fyysisen kivun, hyvän tuulen ja yleiset hepulit.



Meillä kotona ei saanut tunteita näyttää, ikinä ei puhuttu mistään. Enintään naurettiin miten on huvittavan näköistä jos lapsi on hämillään tai kiukuttelee. Parhainta, jos siitä sai otettua valokuva, kun olihan se tosiaan niin huvittavaa! Isä oli välillä aivan raivohullu, muistan miten riidellessään äidin kanssa hän uhkasi: "otan tuon veitsen tuosta pöydältä ja tapan itseni ja lapsen ja jätän sinut miettimään". Äiti ei sanonut mitään, kesti vaan kaiken ja oli marttyyri ja minä pelkäsin. Suututtaa, että äiti ei tehnyt elettäkään puolustaakseen lastaan.

Äiti käytti mua likasankonaan, jo pienestä pitäen jouduin kuuntelemaan hänen murheet, juorut ja sen mitä muut ihmiset minusta olivat sanoneet.



Ei kyllä naurata yhtään mitkään lapsen tunnetilat ja suorastaan suututtaa kun mummia eli äitiäni naurattaa! Olenkin sanonut siitä hänelle monta kertaa. Lisäksi huomaan tuon käyttäytymismallin levinneen sisarusteni lapsiin :/ Aikuiset kyllä ymmärtää (ainakin jotenkin) että vittuilu voi olla välittämistä, mutta pienet lapset ei. Meidän suvussa ei kukaan oikein uskalla olla aidosti välittävä, vakava ja empaattinen. Sellainenhan on varmasti heikkoutta!



Ei muuten naurata edes hauskat kotivideot, joissa lapsiin sattuu tai lapsia pelotellaan tahallaan :/



Tällaisia aamuajatuksia, näin.