Masentaa, ahdistaa...

Olen melkein 4-kymppinen kahden lapsen äiti. Olemme olleet mieheni kanssa hyvin nuoresta iästä asti. Naimisiin menimme kai koska niin kuului tehdä. En muista olleeni erityisen rakastunut mennessäni naimisiin. Ajattelin kai, että kuuluko sitä enää kuuden vuoden jälkeen niin huumaantunut ollakaan.

Pikku hiljaa lasten syntymän jälkeen aloimme ajautua kauemmaksi toisistamme. Mitään yhteistä ei ollut, mieheni teki hulluna töitä ja istui yleensä illat tietokoneella. Minä olin useita vuosia kotiäitinä hyvin pienillä tuloilla, sillä hyvätuloinen mieheni ei antanut minulle koskaan rahaa eikä meillä ole koskaan ollut yhteisiä rahoja, yhteisestä tilistä puhumattakaan.

Hoidin kotia ja lapsia, eikä minulla ollut mitään muuta elämää. Lisäksi kuopuksemme valvotti öisin, joten päivät oli ajoittain hyvinkin raskaita.

Seksi loppui täysin enkä edes halunnut mieheni koskevan minua. Hänen kanssaan ei voi keskustella asioista vaan ongelmat lakaistaan maton alle ja niistä vaietaan. Pääasia, että ulkoisesti kaikki on hyvin (talo, autot, ulkoinen olemus jne)

Tätä on nyt jatkunut kuusi vuotta. Olen yrittänyt sinnitellä, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Riitelemme paljon ja olen jatkuvasti kireä ja huonotuulinen. Lapsetkin ovat oirehtia. Minusta tuntuu, että lapsillekin isä on ykkönen, sillä hänen kanssaan tehdään kaikkea kivaa (äitihän on tylsä tyyppi joka aina vaan pesee pyykkiä, tekee ruokaa tai siivoaa)

En kerta kaikkiaan jaksa tätä tilannetta enää kovin kauaa. Olen kuin mikäkin monsteri omassa kodissani ja lapsieni parhaat vuoden lipuvat käsistäni kuin hiekka. Mitä heillekin jää muistoksi äidistään - se oli aina vihainen :`(

Mitä tekisitte tilanteessani?