Te jotka olette pitkään oleet työttöminä, tuliko teille

jossain vaiheessa tosi vaikea olo, jos ja kun näitte entisiä työkavereita/opiskelukavereita?



Olen ollut kolme vuotta kotona, tehnyt sinä aikana kaksi lasta ja ollut pätkän myös työttömänä. Jäin siis ä-lomalle määräaikaisesta työsuhteesta, ja tällä hetkellä oman alani työtilanne on todella huono. Joillekin kuitenkin riittää töitä, suurin osa opiskelee tai on opiskellut uuden tutkinnon.



Minä lähden opiskelemaan vuoden päästä, ja vaikka alan pikkuhiljaa olemaan aivan kypsä takaisin koulunpenkille, olen siltikin vielä tosi pahoillani että oman alan töitä ei löydy.



Käyn lasten kanssa kaupungilla päiväsaikaan, ja usein törmään näihin entisiin työ-ja opiskelukavereihi, jotka on lounastunnilla shoppailemassa tai menossa syömään. Mulle tulee joka ikinen kerta aivan hirveä olo kun nähdään, vaikka kaikki juttelee kuten ennenkin, kyselee milloin aion palata taas työelämään ja miettivät löytyiskö heiltä jotain projektintynkää (tiedämme kaikki että ei todennäköisesti löydy, kun kaikilla on hätä siitä omastakin työtilanteesta, tilanne on oikeasti tosi huono).



Mä en haluaisi enää kohta poistua asunnosta ollenkaan. :( Tuntuu aina niin kamalalta, etten saa enää työskennellä noiden ihmisten kanssa, tehdä enää tuota työtä jne.



Miltä teistä muista on tuntuneet nuo samanlaiset tilanteet? Onko helpottanut ajan/alanvaihdon myötä, jos ette siis omalta alalta ole töitä vieläkään saaneet?