Lue keskustelun säännöt.
Surisitko äitiäsi, jos tämä yllättäen kuolisi? Minä en tippaakaan. ov.
05.12.2011 |
Pääsisi senkin ärsyttävistä puhelinsoitoista eroon. Syyllistynkö johonkin rikokseen, jossen ilmoita kenellekään hänen kuolemastaan vaan jätän hänen raatonsa oman kissansa syötäväksi ja pyörätuolissa istuvan avomiehensä kitumaan hengiltä tuoliinsa?
Kommentit (6)
En mitenkään inhoa häntä, meillä vaan on aina ollut tosi etäiset välit. Eipä kamalasti vaikuttaisi mun elämään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Voisin olla jopa iloinen, koska sitten voisin pyytää isän meille asumaan, voisin vihdoin tutustua häneen ilman äidin estämistä ja mestarointia. Jos iskä kuolee ensin, sitten suren.
ja yhä suren ja kaipaan häntä.
Samoin isääni, joka myös on jo kuollut.
että en kamalasti surisi. Ärsytti myös ne jatkuvat puhelut ja valitukset omista vaivoistaan, usein jätin vastaamatta. Pakosta kävin lapsen kanssa pari kertaa vuodessa, kun kuitenkin mummuna oli tosi jees. Silloinkin annoin heidän touhuta ja musta taantui joku omituinen teini-ikäinen, joka sulkeutui "omaan huoneeseen", kun en vaan kestänyt äidin seuraa. Tietysti olin lapselle läsnä, mutta äidiltä sulkeuduin vanhaan huoneeseeni.
Ihan oikeasti ajattelin, että mun elämä helpottuisi suunnattomasti, kun äidistä aika jättäisi eikä se soittelisi aina!
Niin sitten yhtenä päivänä sain sen puhelun, mitä olin "eniten toivonut". Äiti oli kuollut sairauskohtaukseen, yksin kotiinsa. Yksinäinen ja sairas, rakkaudenkaipuinen, herkkä, ehdottoman kiltti ja hyväsydäminen ihminen, joka ei eläessään tehnyt mulle mitään pahaa. Minä olen paska, olin paska lapsi ja koen siitä huonoa omatuntoa joka kerta, kun muistelen äitiäni.
Joo, olihan meillä niitä ok hetkiäkin ja kyllä mä sanoin sille ne pakolliset rakkaudentunnustukset äitienpäivänä ja olin sydämessäni huolissani hänestä. Silti mulla ei tuntunut ikinä olevan aikaa, tai jos oli, niin en halunnut antaa sitä hänelle... Jos se vaikka joskus jättäisi mut rauhaan ja tajuais, etten mä jaksa kuunnella sen valitusta.
Nyt jos saisin valita, niin kuuntelisin sitä valitusta(kin), kävisin useammin, antaisin sitä aikaa, omaa ja lapseni aikaa. Kertoisin kuinka kiitollinen olen, kuinka paljon arvostan hänen mun eteeni tekemää työtänsä ja kuinka mun tunnekylmyys ei ole hänen aikaansaannostaan, vaan oma joku ihmeellinen aivovammani.
Eli joo, surin, vaikka luulin etten surisi ainakaan näin paljoa.
Äiti on aina äiti.
alkoholisoitunut kun on...