Mies on itsekäs,
itsekeskeinen mulkku. Syyttää vaan mua ja lapsia kaikesta. Olen käskenyt tarkkailemaan omaa käytöstään." Mut ku sä oot sitä ja tätä ja teet tonkin päin v....a"!
Olen yrittänyt olla välittämättä sen puheista, mut sit mä oonki se vaikee ihminen, mun kaa ei tuu toimeen. Itte se suututtaa kaikki. Äitiinsä tullut..
Välillä tuntuu et en enää jaksa tota ukkoa, mut mä en vaan halua eroa. Yksi syy on lapset. Haluan , että niillä on sekä äiti että isä. On ihan liikaa eroperheitä.
Pitääkö mun vaan kovettaa itteeni lisää, elää vaan elämää välittämättä tosta. Kiusaanko vaan itteeni??
Kiitos kun sain avautua.
Kommentit (4)
Et halua erota eli ei sitten. Lapset oppivat mieheltä tuon käytöksen ja teidän parisuhteenne on mallina heidän tuleviin parisuhteisiinsa.
Ihan miten haluat.
Joskus se ero on parempi minun mielestäni.
Kukapa tuohon osaa oikeaa vastausta antaa. Jos arkenne on yhtä riitelyä, niin onko se tosiaan sen arvoista, että lapset kasvavat ydinperheessä?? Jos kaikki ovat onnettomia. Sitäpaitsi, vaikka eroaisitte, niin onhan lapsilla silti isä ja äiti. Lapsilla voi olla hyvinkin onnelliset ja hyvät äiti sekä isä, vaikka asuisivat erilläänkin.
Ideaali tietysti olisi, että saisitte puheyhteytenne kuntoon ja arjen sujuvaksi, ihan tottahan se on, että eroperheitä on liikaa. =( Mutta kuinka pitkään ja mitä kaikkea pitää uhrata vain sen nimissä? Olisiko joku keskusteluapu teille hyödyksi?
Ainahan sitä tyrkytetään ihan ensin, mutta kyllä mä ihan oikeasti näkisin, että se kortti olisi katsottava, ennen kuin eroaa. Voi sitten selkä pystyssä katsoa lapsiaan silmiin ja sanoa, että äiti ja isi yritti ihan todella kaikkensa, mutta yhteiselosta ei tullut mitään, muttei se vaikuta rakkauteenne heitä kohtaan.
Sun kertomasi kuulostaa kovin tutulta, ihan samanlaisessa tilanteessa olen elänyt. Mies oli koko ajan pahalla päällä ja molemminpuolinen kunnioitus oli kyllä rapissut rankasti. Kuvioihin liittyi molemminpuolista henkistä väkivaltaa (karmeimmat sanalliset keinot oli käytössä...) ja hänen puoleltaan fyysistäkin väkivaltaa, jota sitäkin yritin kestää (ei koskaan lapsia kohtaan tai niiden nähden/kuullen). Terapiassa käytiin, jossa mies esitti ihan eriä kuin mitä todellisuus oli...
Minä tein ratkaisun erosta, kun lapsetkin jo oireili jatkuvasta riitelystä eikä arki ollut kellekään enää mukavaa. Olenko katunut, no kyllä ja ei. En itse eroa, mutta harmittaa tietysti, että me emme onnistuneet. Harmitti rikkoa lapsen perhe, no hänellä on nyt onnellinen äiti ja onnellinen isä eri kodeissa, siinä mielessä lapselle parempi, mutta en minä ylpeä siitä ole. Oma onnellisuuteni ei menisi lapsen onnen edelle, jos vaan edes hän olisi ollut onnellinen, mutta kun me aikuiset ei osattu käyttäytyä... =(
Joten vaikeita ja isoja juttuja nämä on; joko jäät ja kyseenalaistat jäämistäsi joka päivä (ellei joku konkreettisesti elämässänne muutu parempaan), tai lähdet, ja syytät itseäsi lähdöstä.
Toivottavasti asiat kääntyvät parhain päin!!
Eihän sinulla ole mitään menetettävää, vaikka et yrittäisikään niin kauheasti olla miehellesi mieliksi.
Eihän se mieskään yritä olla mieliksi sinulle, miksi sinä olisit alistuja? Alapa ihan kokeeksi oikein häijyksi ja ilkeäksi ja hämmästy muutosta, joka miehessäsi voi tapahtua.
Kun sinä et enää toimikaan hänen käsikirjoituksensa mukaan - et puolustele syytöksiä, et selittele vääriä tekemisiäsi - viet mieheltä aseet pois. Sinä kun taisteletkin eri välineillä, joita mies ei hallitse.
Myöntele vaan kaikki ja lisää puolet: esim. olet laiska kun et siivoa - nostat jalat pöydälle ja huokaat "niinpä taidan olla, helpompi näin" ja odota, jos mies näyttäisi mallia. Ja kun ruoka on huonoa, ilmoita sitten miehelle päätöksesi lopettaa koko ruuanvalmistus -mitä sitä turhaan kun ei sitä kukaan halua syödä.
Mutta jos sä kovetat itsesi, lupaan, että katkeraksi muutut...