Onko holding-ote väkivaltaa?

...mihin teidän kampanjanne oikein perustuu, mitkä on teidän tietonne vaikeiden lasten kasvatukseen liittyen. Oletteko oikeasti niin naiveja kuin annatte ymmärtää. Vai onko suunne suitsissa, eli teitä ohjaillaan vastauksissa, vain tietyt teesit ovat sallittuja.

En ole Unicefin edustaja enkä muutenkaan ammattiasiantuntija, vaan kolmen lapsen äiti, joka on kasvattanut positiivisen kasvatuksen periaattein viimeiset reilut 3 vuotta. (lisää blogissani "Positiivisen kasvatuksen oppimispäiväkirja" www.minnakasvattaa.blogspot.com)

Mietin, että vastaus kysymykseen on siinä, millä sisäisellä asenteella lasta pitää kiinni. Jos asenteeni on "minähän rauhoitan sinut, minä olen voimakkaanpi", taistelu, kiukku, niin mielestäni se on silloin väkivaltaa. Vaikka ulkoisesti en sanoisikaan mitään, lapset aistivat tarkkaan, mikä on tavoitteeni. Sen sijaan, jos pidän lasta kiinni asenteella "minä suojelen sinua, minä haluan auttaa sinua hallitsemaan kiukkusi, olet turvassa, minä rakastan sinua", niin silloin se on lapsen parhaaksi. Ja todennäköisesti kiinnipitämiseen ei tarvitse 2,5 tuntia.

Pahoittelen, että vastauksen antaminen on kestänyt. Tämä on hankala harmaan alueen kysymys ja siksi pyysinkin, että lapsen oikeuksien asiantuntija Inka Hetemäki vastaisi siihen.



Pyydän siis vielä hetken kärsivällisyyttä.

Näihin asioihin toivotaan aina selviä "kyllä tai ei -vastauksia", mutta näin mustavalkoista ei ole kasvattaminen, eikä elämä ylipäätään. Kiitänkin tähän väliin tullutta vanhemman kommenttia "Asenne ratkaisee", se oli viisasta puhetta. Lasta saa siis pitää kiinni, mutta kaikki voimatoimet tulee mitoittaa sekä lapsen ikään, että tilanteeseen. Voimainmittelystä ei ole kysymys, vaan siitä, että estetään vahingon syntyminen. Tilanteen pitää olla turvallinen lapselle. 2,5 h:n kiinnipito kuullostaa jo niin haasteelliselta, että jos tällaisia tilanteita tulee eteen, kääntyisin lapsen iästä riippuen joko neuvolan puoleen (alle kouluikäiset) tai nuorten psykiatrian puoleen. Sitä ei pidä pelätä, sieltä voi saada ohjausta ilman sen syvempää asiakassuhdetta. Siellä ei leimata vanhempia, päinvastoin, arvostetaan huolehtivaa vanhempaa ja tuetaan tätä kasvatustyössä ohjein ja neuvoin.

eikä silloin ole vanhemman asenteella mitään asiaa siinä kohdassa. Lapsellehan myös puhutaan, että äiti, isä tai muu hoitaja rakastaa kyllä lasta/nuorta, mutta ei pidä kiukusta ja raivosta. Lapselle annetaan aikaa ja "syliä".



Yleensä näin "väkivallalta" kuulostavaan toimenpiteeseen joudutaan vain, kun lapsella/nuorella karkaa oman kiukun hallinta syystä tai toisesta täysin hallinnasta.



Tällä lopetetaan ei toivottu häiriökäyttäytyminen ja puretaan pattitilanne, vasta tämän jälkeen lapsi/nuori yleensä kykenee keskusteluyhteyteen.



Tällaisia tapauksia on valitettavan paljon, kaikille ei vaan siinä suuressa kiukussa ja raivossa mene mikään perille, lapsen ja ympäristön takia häiriökäyttäytyminen on katkaistava näinkin "raa'alta" kuulostavalla ja näyttävällä tavalla.



Täällä keskustelevista ihmisistä vain hyvin pieni osa lienee työskennellyt tai elänyt tällaisten lasten kanssa, kun vastaukset on niin ideaaleja ja kaiken voimankäytön tuomitsevia.



Odotan mielenkkiinolla miten Inka Hetemäki tähän kommentoi. Jälleen peräänkuulutan, että asioita tulee katsella myös näiden lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisestä kärsivien hoitajien ja omaisten silmin.

Inka Hetemäki voisi avata ajatustaan vanhemman asenteen vaikuttamisesta. Kuten jo aiemmin kerroin, että lapselle tai nuorelle tulee hyvin selväksi, että häntä rakastetaan, mutta ko. käyttäytyminen ei ole sallittua eikä toivottavaa... oletteko koskaan vierailleet siellä lasten psykiatrisella osastolla saati työskennelleet näiden lasten parissa? Vastausta antamassa saisi olla vastaisuudessa myös henkilöitä, joilla on kokemusta tällaisista lapsista. Kotona ei ole eristyshuonetta johon lapsen tai nuoren voi sulkea. Rajat tulee kuitenkin asettaa.

Kannattaa käydä katsomassa keskustelu, joka käytiin otsikon: "Kysymyksiä asiantuntijoille" alla. Siellä Inka Hetemäki vastasi yhdessä Väestöliiton psykologi Anna Salmen kanssa yleisön kysymyksiin.

eikä silloin ole vanhemman asenteella mitään asiaa siinä kohdassa. Lapsellehan myös puhutaan, että äiti, isä tai muu hoitaja rakastaa kyllä lasta/nuorta, mutta ei pidä kiukusta ja raivosta. Lapselle annetaan aikaa ja "syliä". Yleensä näin "väkivallalta" kuulostavaan toimenpiteeseen joudutaan vain, kun lapsella/nuorella karkaa oman kiukun hallinta syystä tai toisesta täysin hallinnasta. Tällä lopetetaan ei toivottu häiriökäyttäytyminen ja puretaan pattitilanne, vasta tämän jälkeen lapsi/nuori yleensä kykenee keskusteluyhteyteen. Tällaisia tapauksia on valitettavan paljon, kaikille ei vaan siinä suuressa kiukussa ja raivossa mene mikään perille, lapsen ja ympäristön takia häiriökäyttäytyminen on katkaistava näinkin "raa'alta" kuulostavalla ja näyttävällä tavalla. Täällä keskustelevista ihmisistä vain hyvin pieni osa lienee työskennellyt tai elänyt tällaisten lasten kanssa, kun vastaukset on niin ideaaleja ja kaiken voimankäytön tuomitsevia. Odotan mielenkkiinolla miten Inka Hetemäki tähän kommentoi. Jälleen peräänkuulutan, että asioita tulee katsella myös näiden lasten ja nuorten häiriökäyttäytymisestä kärsivien hoitajien ja omaisten silmin.

Mielestäni vastasit itse varsin ansiokkaasti pohtimaasi asiaan. Osuit asian ytimeen siinä, että kiinnipitämisen tarkoitus on juuri saada raivo taltutettua, jotta järkevä viesti menee perille. Olet aivan oikeassa myös siinä, että on helppo olla ideaali kun tilanne ei ole itsellä päällä, mutta nämä rauhalliset hetket, joita raivoavan lapsenkin vanhemmilla kuitenkin on, on juuri sitä varten, että voi miettiä toimintatapojaan ja hankkia tarvittaessa lisäohjeistusta. Erittäin tärkeätä, ellei jopa ratkaisevaa, on huolehtia hoitajien ja omaisten jaksamisesta. Sen vuoksi kannustammekin aina tarvittaessa hakemaan apua, yksikin keskustelu voi tehdä ihmeitä oman jaksamisen kannalta.

saavat kyllä taatusti keskusteluapua, mutta muistutan todella, että näitä keskusteluja lukee myös sellaisten lasten vanhemmat, joilla ei ole vielä vaikeasti syystä tai toisesta oireilevan lapsensa kanssa mitään tukea, älkää syyllistäkö pakkokeinoista vaan kertokaa ettei kaikkiin lapsiin todellakaan puhe tehoa.



Aiemmin viittaamaasi asiantuntijakeskustelut eivät käsitelleet näitä häiriökäyttäytyviä lapsia, avioerot, vanhemman kuolema tai vaikka koulukiusaaminen voi saada aikaan lapsessa ko. hallitsematonta raivoa, joka tulee taltuttaa ennen kuin ympäristö vahingoittuu tai lapsi vahingoittaa itseään.



Lasten psykiatriaan on pitkät jonot, kasvatus ja perhe neuvolat ovat ylikuormitettuja ja monesta kunnasta puuttuu sosiaalityöntekijöitä ja koulupsykologeja yms. ammattihenkilöitä.



Keskustelua tulisikin herättää lähinnä tukitoimien puutteellisuudesta ja ohjata rahavarat kamppanjoinnista näiden puutteiden korjaamiseen.

Inka Hetemäki voisi avata ajatustaan vanhemman asenteen vaikuttamisesta. Kuten jo aiemmin kerroin, että lapselle tai nuorelle tulee hyvin selväksi, että häntä rakastetaan, mutta ko. käyttäytyminen ei ole sallittua eikä toivottavaa... oletteko koskaan vierailleet siellä lasten psykiatrisella osastolla saati työskennelleet näiden lasten parissa? Vastausta antamassa saisi olla vastaisuudessa myös henkilöitä, joilla on kokemusta tällaisista lapsista. Kotona ei ole eristyshuonetta johon lapsen tai nuoren voi sulkea. Rajat tulee kuitenkin asettaa.

Vanhempien asenne voi tällaisessa kiinnipitämisen tilanteessa olla karkeasti kahdenlainen: joko viestitään ylivoimaa "etköhän tottele" -mentaliteettia, tai "olen tässä, välitän sinusta, olen tässä kuin kallio, pitämässä sinusta huolta". Asenteen vaikutus on oleellinen lapsen rauhoittamisessa.

UNICEFin kampanjassa oli sovitusti mukana vastaamassa yhden päivän ajan kasvatuspsykologi, jolla oli ammatillista kokemusta hankalistakin lapsista. Itse olen lapsen oikeuksien asiantuntija. Tämän kampanjan puitteissa emme pysty vastaamaan kaikkeen, mutta olemme pyrkineet ohjamaan kysyjiä avun lähteille: kuntien sosiaalitoimen kautta edelleen saamaan kasvatusapua, ja Suomessa on myös erinomaisia järjestöjä, joilta saa apua. Vertaistuki on myös tärkeää, ja sitähän on tullut näiden vanhempien keskinäisten keskustelujen myötä.

On totta, että perheet ja lapset niissä ovat hyvin eriarvoisessa asemassa riippuen siitä, missä kunnassa he asuvat. Tähän on kiinnitetty paljon huomiota, järjestöt ja lapsiasiavaltuutettu nostavat tätä systemaattisesti esiin, niinkin paljon, että tämän kritiikin myötä YK:n lapsen oikeuksein komitea antoi asiasta Suomelle huomatuksen aiheesta kesäkuussa 2011. Tätä asiaa viedään siis eteenpäin eri tavoin kuin kampanjoimalla keskustelupalstoilla. Keskustelupalstoilla ja katukampanjoinnilla voidaan vaikuttaa tavallisten ihmisten asenteisiin, joka on tämän kampanjan tavoite ja vanhemmat ovat kohderyhmä, eivät viranomaiset. Meillähän on kuritusväkivallan (joka on siis tämän kampanjan aihe) osalta lainsäädäntö kunnossa jo vuodesta 1984. Vuonna 2007 uusittu lastensuojelulaki velvoittaa myös entistä enemmän seuraamaan lasten tilannetta, myös ilmottamisvelvollisuutta kaltoinkohteluepäilystä on tehostettu. Vuonna 2009 saatu neuvola-asetus on velvoittaa kunnat myös järjestämään säännöllisiä tarkistuksia. Nämä nyt näin esimerkkinä tehdystä työstä, ja osoituksena, että töitä kyllä tehdään lasten puolesta monella taholla, myös viranomaisten taholta. Valitettavasti vain maailma ei ole valmis tältäkään osin, ja työ jatkuu.

Oikeastiko noin kauan? Holding-ote ei ole väkivaltaa. Siihen ei kyllä mielestäni kuulu lapsen päällä makaaminen!! Työssäni joudun välillä rauhoittamaan raivoavan oppilaan holdingilla, jotta tilanne saadaan hallintaan. Mutta jos joudut pitämään lasta siinä 2,5h niin kyse on jo jostain paljon vakavammasta ongelmasta, luulisin... Onko lasta tutkittu?

Oikeastiko noin kauan? Holding-ote ei ole väkivaltaa. Siihen ei kyllä mielestäni kuulu lapsen päällä makaaminen!! Työssäni joudun välillä rauhoittamaan raivoavan oppilaan holdingilla, jotta tilanne saadaan hallintaan. Mutta jos joudut pitämään lasta siinä 2,5h niin kyse on jo jostain paljon vakavammasta ongelmasta, luulisin... Onko lasta tutkittu?

Näillä ohjeilla on menty. Ja tuloksia on tullut. Meillä ei ole akuuttia ongelmaa, monella muulla kyllä on. Täällä vain on aika irrallaan todellisuudesta olevia kommentteja ja jätetään huomiotta se puolikas lapsista joilla on ongelmia.

Avioerojen määrän kasvaessa meillä kasvaa samassa suhteessa lasten pahoinvointi.

Uusperheissä haetaan lapsia huostaanottoon (muutaman kuukauden takainen lehtijuttu kertoi siitä) kun aikuisilla ei riitä uuden perheen kanssa voimavarat oireilevan nuorison hoitoon. Että huh huh vaan kaikille rankkaa kasvatustyötä tekeville ammattilaisille ja omaisille.

Ongelmat lähtee aikuisista yleensä. Eli aikuisten ongelmat hoitoon, lapsille rajat ja kuri. Ilman väkivaltaa vaikkapa holdingilla jollei muuten.

Meillä muuten meni alkuun 2,5h ja lopulta pelkkä syyliin ottaminen riitti. Että se siitä väkivallasta. Ja lapsi kertoo päivittäin rakastavansa vanhempiaan, kuten myös vanhemmat rakastavansa lastaan. Kaikki ei vain taltu pelkällä puheella.