tunnetko vahingoniloa jos ystäväsi saa vammaisen lapsen?

Ajatuskin jo kouraisi sydäntä...

jos käly saisi. Mutta se johtuu vain siitä, että olen hänelle sairaan kateellinen. Hänellä kun kaikki menee aina putkeen. Mutta korostaisin tässä vaiheessa kuitenkin, että koskaan en hänelle, hänen lapsilleen tai hänen perheelleen tekisi mitään pahaa (en edes puhu heistä pahaa). Tiedostan kateuteni ja se on hallinnassa.

muutenkin toivon ystävilleni onnettomuuksia, sairauksia, työttömyyttä jne., vihamiehet porskuttakoot menemään.

Aivan järjetön kysymys. En toivoisi vammaista lasta kenellekään, koska hyvin usein se eniten kärsivä on se lapsi. Häpeä.

En tuntisi, vaan mahanpohjaa kouraisisi ensin suru ja sitten jäisin huolekkaana katsomaan miten hän suhtautuu kriisiin.

Aivan kamala ajatus!

Ehkä sitten tajuaisit, ettei se vammaisuus koske pelkästään vanhempia. On aika sydäntäsärkevää monestikin seurata ja miettiä pieniä ihmiskohtaloita, mistä he jäävät paitsi, mitä kaikkea heidän pitää kestää, millaista heidän elämä on. Outo olet kun edes kyselet tuollaista.

Jonka epäonnesta tuntisin minkäänlaista iloa! Ap:lla ei taida montaa ystävää olla.



Kuitenkin jos joku ei-niin-mukava tai raskausaikana tupakoiva tai muuten laiminlyövä saisi vaikka koliikkivauvan, voisin olla vahingoniloinen. Kuitenkin häpeäisin sitä tunnetta itsekin, enkä sanoisi ääneen.

Olen sinut itseni kanssa, itsetuntoni on kunnossa, tunnen itseni ehjäki. Myötäelän ystävieni onnet ja vastoinkäymiset. En ole täydellinen enkä edes onnekas, tiedän tilanteeni suhteessa muihin.

Mun kaksi kaveria joi odottaessaan ja toisen lapsella on epilepsia, toisen lapsella adhd ja molemmat lapset käy erityisluokkaa. Surullinen mä olen, en vahingoniloinen!

Kuka tarvitsee vihamiehiä, jos on ap:n kaltaisia ystäviä... Aivan järjetön kysymys. En toivoisi vammaista lasta kenellekään, koska hyvin usein se eniten kärsivä on se lapsi. Häpeä.

kun ystävä sai jokunen vuosi sitten vammaisen lapsensa. Ensin tuli kauhistus ja pelästys. Sitten touhotusta, että mistä on kysymys. Nyttemmin suhtautuminen on ihan vain olemista ja iloa siitä, kun lapsi oppii koko ajan hiljalleen uusia juttuja, jotka auttaa elämässä selviämistä ja helpottaa arkea.

"Ystäviä" vielä voi hyvänen aika.. :(

vammainen lapseni kuoli kohtuun.

En todellakaan! Olisin surullinen ja koittaisin tukea ystävää. :'( Ja on se vammainenkin lapsi tärkeä ja ihana pieni lapsi.

Päinvastoin, minusta tuntuu että vammainen on monesti se, jolle elämä maistuu parhaalta, joka on aina iloinen, joka osaa nauttia pienemmistäkin asioista. Terve ihminen saattaa kuvitella, että ihminen on onneton ilman kykyä juosta tai puhua, vammainen voi nauttia postimerkkikokoelmastaan enemmän kuin joku muu kesämökistään.



Synymästääna asti liikuntavammainen ei osaa välttämättä kaivata juoksemista -sellaista mitä ei ole koskaan kokenutkaan.

Ja tiedoksesi että varmasti vammainen lapsi on aivan yhtä rakas pieni ihminen niille vanhemmilleen kuin joku ilman vammaa syntynyt! Mä osaan ajatella tämän näin, vaikka olen vielä lapseton ja ehkä olen sitä aina. Kuinka sä voit olla noin sydämetön??? Ja jos nyt kusipäisyydessäsi voisit edes vähän yrittää ajatella, niin se on niin, että kuka tahansa meistä voi vammautua jollakin tapaa koska tahansa. Voi tapahtua onnettomuus, tulla sairaus, yksi liukastuminen väärässä kohtaa, paha kolahdus päähän... Mieti sitä.



Tee palvelus ja lopeta "ystävyys", koska ystävänä tuollainen ihminen kuin sinä on myrkkyä. Tiedätkö sä edes mitä ystävyys tarkoittaa? Ystävästä tykätään, ystävälle toivotaan hyvää. Ystävän iloista myötäiloitaan, ystävän suruihin otetaan aidosti osaa. Vaikka mä myönnänkin että on joitakin ihmisiä, joista en yhtään tykkää, niin en edes heillekään mitään murhetta toivomalla toivoisi!

Voisin tunteakin.

Riippuu kuitenkin kuka kaveri, vaikka semmonen horo, joka on tottunut saamaan kaiken minkä haluaa. On kaunis, hyvä koulussa ja jolle vanhemmat maksaa asunnon ja auton. Nauraisin paskasesti päälle. Elämässä ei voi saada kaikkea ja monien pitäisi oppia se.

Voisin tunteakin.

Riippuu kuitenkin kuka kaveri, vaikka semmonen horo, joka on tottunut saamaan kaiken minkä haluaa. On kaunis, hyvä koulussa ja jolle vanhemmat maksaa asunnon ja auton. Nauraisin paskasesti päälle. Elämässä ei voi saada kaikkea ja monien pitäisi oppia se.

Vaikka joku saisi kaikkea hyvää niin miten se sulta on pois ja miksi toisten pitäisi kärsiä jos olet itse kärsinyt. En olisi ikinä osannut edes ajatella että näin sisältä pahoja ja kylmiä ihmisiä voi edes olla olemassa? Mikä diagnoosi sinulla on tuohon?

Vaikka ei olisi edes ystävä, joka vammaisen saisi, niin eo tuntisi vahingoniloa. Voiko kaltaisiasi edes olla?