Mistä löytäisin ystäviä tai kavereita?

esim menet johonkin jumppaan, vesijumppaan, zumbaan. Onko pieniä lapsia? Niitten kanssa menet johonkin kerhoihin missä tapaa muita aikuisia,perhekahvilaan? Mutta jotenkin tuntuu, että sun kannattais nyt ensin hyväksyä se asia että olet yksinänen eikä yrittää väkisin tuputtaa itseään ihmisille. Yleensä niitä ystäviä löytyy sitten ajan myötä ihan itsestään, kun lopettaa turhan stressaamisen. Pidät vaan mielen avoimena. :) Tsemppiä!

Olen todellakin hyväksynyt tämän tilanteen, en tyrkytä itseäni, tajuan tehneeni sitä joskus.



Ainoa lapseni on kouluikäinen, joten äiti-lapsi-kerhot on ihan förbi. Käyn salilla, mutta en minä siellä kenenkään kanssa ikinä juttele?



Aika ei hirveesti riitä harrastamaan. Työskentelen kotoa käsin. Onko tämä tilanne ihan mahdoton?



Mistä te olette kaverinne saaneet? Joo koulusta penskoina, mutta aikuisina? Miten ihmeessä se oikein onnistuu? Monesti näkee kivoja ihmisiä joiden kanssa olis kiva tavata ja tutustua, mutta ei sellasta voi ehdottaa. "alatko mun kaveriksi", ei niin vaan tehdä. :(



En oikeesti tiedä mitä voin tehdä. Yksinäisyys on ihan hirveetä! En ole mikään mielenterveyspotilas tai vajakki, vaan ihan tavallinen, yksinäinen äiti! (enkä käytä sanaa vajakki yleensä kenestäkään muusta kuin itestäni...)

Mistä päin olet?

Olen kanssasi aikalailla samassa tilanteessa. Mulla on vaimo, lapset, kavereitakin. Kuitenkaan ei ole yhtään sellaista sydänystävää miestä tai naista, jonka kanssa voisi jutella syvällisiä. Taloudellisesti ja ulkoisesti elämässäni on kaikki ok. Silti olen niin käsittämättömän yksinäinen. Kaipaamani henkinen yhteys puuttuu kokonaan. Kerron sulle, jos tähän löytyy jokin ratkaisu.

Pirkanmaalla majailen.



Tämmöiset on tosi kamalia asioita. En ole mikään sosiaalihuollon asiakas, niillehän on kai jos mitä piirejä ja kursseja sun muita. En todellakaan halua leimautua sellaisiin.



Netissä jos hakee seuraa niin se on AINA seksiseuraa ja se ei todellakaan ole sitä mitä haluan.



Tarvitsen kavereita! Sellaisia, joiden kanssa puhutaan siitä miten pomo on ihan paska ja ostin hirveetä einesruokaa ja leivoin joulutorttuja ja askarreltiin lasten kanssa joulukortteja....



Ei ole ketään kenen kanssa jakaa elämän tavallisia asioita. Mulla ei oikeesti ole ketään. :(

sugar

olen saanut ihan lasten kautta kun nähdään esim.puistoissa ja kerhoissa. Ja just tänään kyläiltiin yhden tälläisen kaverin kanssa ja olo oli kuin olis ollut ystävä kylässä. päätin vain yks kerta olla avoin ja aloitekykyinen ja pyysin tutun kylään lapsineen ja "siitä se sitten lähti.." Mielettömän hienoa kun huomaa että saattaa se onnistua vielä näin aikuisiälläkin. Tosin en ole muutenkaan yksinäinen mutta voisin kuvitella että aika kurjalta sellainen yksinäisyys tuntuisi. Onko sinulla perhettä,sisaruksia? ainakin minä lasken siskot ihan parhaiksi ystävikseni.

Tai sillä erotuksella, etä mulla on pienet lapset. Toki olisi kerhoja tms mutta niissäkin ihmisillä tuntuu jo olevan ne omat kaverinsa. Ja kyllähän puistoissa saa hetkeksi juttuseuraa, mutta ei sellaista kaveria/ystävää, jolle soitella ja tutustua paremmin.Ehkä olen itse liian ujo ja arka tekemään syvempää tuttavuutta ja silti kaipaan ystäviä.

Mä olen tavallaan tottunut siihen ettei ole ketään. Tavallaan en kuitenkaan halua hyväksyä sitä.



Miksi minä olen aina se joka olen yksin?

Miksi minä olen ainoa jolla ei ole ystäviä?

Miksi minun juhlapäiväni ovata aina tyhjiä?

Miksi minä en saa yhtään joululahjaa?



Itkettää. Koko elämä on ollut samaa sontaa. En jaksa olla yksin vuodesta toiseen. Ihan tosissaan. Mistä tässä iässä saa kavereita? En vaadi jokapäiväistä kontaktia, en ole vaativa muutenkaan. Mutta kavereita? Edes yksi? Olen ihan tavallinen ihminen. Onko tosiaan normaalia olla näin yksin?!

Mä oo sun ystävä, ymmärrätkö?

Ai niinku miten, Niunau? Olen iloinen jos olet. :)

ok, sulla on traumoja kouluajalta, mutta olet aikuinen ja äiti, voit ne jättää taakse.

Jos työskentelet kotoa käsin, mitä ajattelit ? Joku tulee koputtamaan ovelle ja kysymään oletko mun kaa ?

Herää akka sieltä masennuksen ensi vaiheesta ja ala tekemään jotain.

Sulla on lapsi, käytä sitä aluksi hyväksi. Mene lapsen kanssa tapahtumiin. Me käydään perhekerhossa, parissakin ja sieltä on tullut paljon naamatuttuja. Sitten meillä oli synttärit ja sanoin kahdelle äidille, joitten kanssa lapset eniten leikkii haluaisitteko tulla synttäreille, kun meillä muutenkin käy niin vähän vieraita ja tulivat. Nyt pidetään yhteyttä viikoittan. Yhden ystävän sain huuto.netissä. Tehtiin treffit keskustassa ja ostajalla aikataulu venähti. Sanoin menen lempikahvilaani ja se oli myös hänen lempipaikkansa. Mä olin tilannut ruuan ja hän tuli ja tilas myös ruokaa. Yhtäkkiä aika kului, peräti 3 h ja nyt ollaan lähes ystäviä.

Onhan Pirkanmaalla kansalaisopisto, siellä taatusti on joku äiti-lapsi -ryhmä, niihin osallistuminen tuskin on rahastakaan kiinni.

Pääasia on että vähän tutustutte toisiinne, rohkeasti sanotte toisille muutaman sanan ja parin kerran jälkeen pyydätte kylään.

Itse olen opiskellut muutamaan otteeseen iltakoulussa ja joka kerta olen saanut ystävän, jonka kanssa olen jatkuvasti tekemisissä.



Nyt ulos ja tutustumaan ihmisiin !!!

- tunnet varmasti ihmisiä joilla on samanikäisiä lapsia, vaikka luokkatovereita lapsellesi. Pyydä heitä kylään! Aluksi jännittää, kun ovat miltei tuntemattomia, mutta siitä se lähtee! Ei tarvi olla luksuskämppää tai seittemän sortin tarjottavia, vaan avoin ja rohkea mieli. Ja sitten kun sinut ja lapsesi kutsutaan kylään, mene! Näin olen saanut miltei kaikki nykyiset kaverini.



- jos siellä teillä päin on jotain kiinnostavaa tekemistä tyyliin leffa/näyttely/kahvila jne, niin kysy aikuisilta ketä tapaat että onko he käyneet/nähneet, ja että sua kiinnostais mutta et viittis yksin mennä, ois kiva olla joku kaverina mukana.



Monellako oikeesti on lapsuuden ystävät vielä ystävinä? Ei mulla ainakaan, olen muuttanut niin paljon.

Nyt 22-v, pienestä kaupungista, joissa pienet piirit. Minä olin se joka aina jätettiin ulkopuolelle. Nyt uusi kaupunki jo 3-v mutta ei yhtään ystävää, vaikka olen yrittänyt. Nyt tuntuu että ei minun ikäiseni enää saa ystäviä; koulukin kohta käyty ja olen töissä paikassa jossa muut ovat n.25v vanhempia kuin minä. Muut käyvät bilettämässä, minä istun kotona joka vklp. Onhan mulla poikakaveri ja ihana onkin, mutta hänelläkään ei ole ystäviä täällä, kotikaupungissaan kylläkin. Hänellä vaan ei ole ollut opiskeluissa selliasia yhteistapahtumia, saunailtoja kuten ei minullakaan 1.vuoden erikoistumisen jälkeen. Kuten ap, mekin olemme ihan normaaleja? Ei olla mitään ressukoita.. vaikka tänäänkin itkin yksinäisyyttäni ja sitä kuinka ilkeitä kotikaupunkini ihmiset ovat ja kuinka monen vuoden takaiset tapahtumat edelleen satuttavat.

Mä olen kyllä nuorempi, 21-vuotias ja lapseton, joten melko erilaisessa elämäntilanteessa, opiskelen ja biletän, mutta olen huomannut että ei se ystävyys vaadi samanlaista elämäntilannetta. Tykkään kuitenkin lapsista ja tykkään kuunnella äitiystävien elämää, kunhan homma toimii molempiin suuntiin, eli mun miesmurheita ym ei sivuuteta vaan "nojoo mutku sä oot nii nuori ettet ymmärrä, ja ethän sä voi tietää kun ei ole lapsiakaan" eli ystävyyden pitää olla tasa-arvoista vaikka eri-ikäisiä ja eri tilanteissa ollaankin.



Olen Tampereelta.

ex-miehen parhaan ystävän vaimo jäi erossa mun hyväksi ystäväksi, ex-miehen työkaverin vaimo jäi myös erossa mulle:), pojan harrastuskaverin äideistä meillä on kolmen klikki ja siihen vielä pojan luokkakaverin äiti, pari työkaveria on hyviä matkakavereita. Kaikki nämä ystävät/kaverit ovat tulleet aikuisena, lapsuuden ystävät on jääneet vanhalle kotipaikkakunnalle ja heihin ei ole oikein muuta yhteyttä kuin joulukortti.



Vie lapsesi johonkin harrastukseen, sielä odotellessa että harraste loppuu saa helposti kavereita jos on vähänkin sosiaalinen. Ei niitä ystäviä tule jos ei itse ota kontaktia tai ainakin vastaa toisen ihmisen puheisiin, jotain täytyy itsestäkin antaa ja olla rehellinen oma itsensä.



Aloittaa voi vaikka valittamalla kurjaa marraskuuta ja seuraavalla kerralla sanoa että aina vaan paskat kelit jatkuu, tuntuu että minä valitan vaan vaikka oikeasti olen iloinen kun ostin ihanat uudet punaiset lapaset ja seuraavalla kerralla että et tiedä muistako kun kerroin niistä lapsista nyt ne hävis, mietin tässä osaisiko kutoa lapasia, oletko sinä kova neulomaan jnejne. Jonain päivän jollekin voit kertoa että oikeasti et ole mitenkään sosiaalinen kun olit ennen koulukiusattu ja oloni oli pitkään ihan paska, mutta nyt olen pikku hiljaa alkanut ottaa kontaktia ihmisiin, sen sijaan että olen elämässä sivusta seuraaja olen alkanut elää omaa elämääni.

Mä olen lapsuuden / opiskeluaikojen jälkeen aikuisiällä tutustunut ihmisiin seuraavasti:



- miehen kavereiden puolisot - yksi sydänystäväkin löytynyt tätä kautta ja monta kahvittelutason kivaa kaveria



- työkaverit / samoissa työryhmissä muista organisaatioista työskentelevät - pari melko läheistä tällä tavalla



- naapurit - olen tutustunut kahteen taloyhtiössä asuvaan ihmiseen paremmin ja kyläilemme ja viestittelemme, tosi kivoja ihmisiä. Taas on yksi illanvietto suunnitteilla.



- tanssitunti - pukkarissa jutustellessa kaverin kaveriin tutustunut paremmin, en tosin kovin hyvin vielä mutta kuitenkin. Kaverini joka ensin kävi tuolla tunnilla on sen sijaan tutustunut tosi moniin ihmisiin tanssin kautta. Salilla / jumpissa en minäkään koskaan puhunut kellekään, mutta salsakoulut ovat tosi tiiviitä ja niissä kyllä tutustuu ihmisiin, kun on tanssibileitä ja muita tuntien lisäksi.



Mistään äiti-lapsi-jutuista en koskaan saanut seuraa, koin ne tosi sisäpiiripaikoiksi pienellä paikkakunnalla - kaikki tunsivat jo toisena ennakolta ja keskusteluyritykseni tyssäsivät kerta toisensa jälkeen vaikka olen suht sosiaalinen. En tiedä olisiko joku koulun vanhempaintoimikunta sen tyyppinen paikka, jossa väkisin tulisi jotain sosiaalista toimintaa aikuisten kesken? Tai lapsen harrastusryhmän kautta vanhempaintoiminta / varainkeruujutut yms.? Itselläni se ei ole vielä ajankohtaista, joten vaikea sanoa onko niissä yhtä nihkeää kuin noissa taapero-ryhmissä....



Yksi sellainen asia, mikä on mun mielestä huomionarvoinen on oma asenne sen suhteen ettei karsasta ihmisiä sen perusteella missä heidät tapaa. Moni sanoo ettei halua olla naapureidensa tai työkavereidensa kanssa tekemisissä. Miksi ei? Ihmisiä he ovat siinä missä kuka tahansa muukin siitä huolimatta että he sattumalta ovat päätyneet samaan työpaikkaan tai asuma-alueelle. Kaikki ihmiset ovat potentiaalisesti sun kavereita ;) tällainen yltiöoptimistinen näkökulma johon joskus hyvänä päivänä uskon oikeasti itsekin :)