Oletko luovuttanut munasoluja?

Mietitkö koskaan onnistuiko hoidot eli onko jossain sinun biologisia jälkeläisiäsi toisilla vanhemmilla? Miltä se tuntuu? Haluaisitko että lapsi ottaisi aikuisena sinuun yhteyttä?



Minä olen luovuttanut kaksi kertaa (yksityisellä, siten että vain yksi pari/kerta sai soluja ja he voivat halutessaan yrittää täyssisarusta pakastetuilla alkioilla myöhemmin). Luovutuksista on nyt vajaa kolme ja neljä vuotta aikaa. Välillä mietin että saivatko nämä parit onnellisen lopun ja onko jossain kenties vähän minun näköiseni lapsi taapertamassa. Tällaisten ajattelu tuntuu ihan hyvältä, ei yhtään ahdistavalta. Minusta olisi myös ihan mukavaa jos lapsi/lapset haluaisivat joskus käydä katsomassa minkä näköinen nainen heidän alkunsa mahdollisti. Toisaalta toivon että yhteydenottoa ei tulisi jonkun surullisen asian takia, esim. pitäisi selvittää jotain perinnöllistä sairautta. Toivon myös että heillä on onnellinen elämä (tietysti normaaleine ongelmineen, ei täydellistä tarvitse olla) ja että heidän vanhempansa ovat onnellisia lapsistaan.



Enää en kuitenkaan usko luovuttavani vaikka ikä antaisi hetken myöten. Se koko prosessi on kuitenkin aika raskas fyysisesti ja tuntuu että kahteen perheeseen jos tulee "minun" lapsiani niin se on ihan riittävästi.