Kun täällä näkyy nyt näitä teiniäiti -ketjuja, niin tässä oma mielipiteeni

siitä, mitä nuorena äidiksi tuleminen on, omasta näkökulmastani käsin. Sain lapseni 18 -vuotiaana, ja kenelläkään ystävälläni ei vielä ollut lapsia, eikä olekaan. Vietän aikaani enemmän muiden äitien kanssa, ja muutama kuukausi sitten palasin opintojen pariin. Huomasin, että jotkut ikäiseni parikymppiset tytöt vierastavat minua, jos mainitsen lapsestani. Heistä ehkä tuntuu, että meillä ei ole yhteistä puhuttavaa, ja siltä tuntuu minustakin, jos jutut kääntyvät baareihin ja alkoholiin tms :) Minulla on kuitenkin edelleen muutama hyvä lapseton ystävä.



Mutta ulkona olen käynyt lapseni synnyttyä ( hän on nyt jo yli kaksivuotias ), ehkä noin kuusi kertaa. Mielestäni voisin käydä enemmänkin, mutta en jaksa. Olen aika uupunut jatkuvaan lapsenhoitoon ja saatavillaoloon. Hoidan siis yksin lastani. Joskus tuntuu, että haluaisin vain paeta johonkin, olla rauhassa ja yksin hiljaisuudessa.



Ensimmäisenä vuonna surin vapauden menetystä, vapaus kun ei ollut minulle vielä ehtinyt alkaakaan. Olen aina haaveillut matkustelemisesta ja maailmannäkemisestä. Tutustuessani lapseeni se sureminen jäi. En enää voi kuvitella itseäni ja elämääni ilman lasta. Olen hyväksynyt päätökseni.



Toisaalta tiedostan olevani kypsymätön. Minun on vaikea hallita kiukkuani ja vihaa, jos lapsi kiukuttelee tai on hankala. Joskus huudan turhasta ja raivostun tai saatan alkaa itkeä. Luulen, että jos olisin 10 vuotta vanhempi, en ottaisi kaikkea niin henkilökohtaisesti.



Äidiksituleminen nuorena on elämänkoulu. Se kasvattaa kärsivällisyyttä ja poistaa itsekkyyttä. Toisaalta se voi aiheuttaa myös katkeruutta ja turhaa kaunaa. Myös alentavaan suhtautumiseen neuvolan ja lääkärin tahoilta saa varautua, ja se voi masentaa entisestään vaikeassa tilanteessa. Tsemppiä kaikille äideille ikään katsomatta !