Kotiäitiys ei ollut sitä mitä odotin..

Olen äitiyslomalla 7kk ikäisen tytön kanssa. Yksinäisyys oli asia, johon varauduin, mutta joka silti yllätti ensikertalaisen. Ystävät asuvat eri kaupungissa ja ovat eri elämäntilanteessa ja muskarista, kerhoista ym. tuntuu löytyvän lähinnä "hyvän päivän tuttuja". Mies tekee pitkää päivää, usein myös viikonloppuisin. Sukalaiset asuu kaukana.

Samoin homman sitovuus yllätti; juu, todellakin tiedostin ennen synnytystä, että tämä ei ole pätkätyö, mutta siihen en osannut varautua, että istut sohvalla vauva rinnalla kahden tunnin välein 7kk ajan päivästä, viikosta, kuukaudesta toiseen. Öisin onneksi tulee pari pidempää taukoa, mistä olen iki-kiitollinen, mutta kaikki yövuorot ovat kuitenkin äidin kontolla koska vauva ei lainkaan hyväksi pulloa.

Lapsi on aurinkoinen, ihana, rakas, ja päivissä on kyllä monia monia hyviä hetkiä jotka kantaa äitiä eteenpäin, mutta varsinkin nyt kun ihan pikkuvauva-aikaa alkaa jäädä taakse meinaa turnausväsymys iskeä..

Liiku ihmisten parissa. Ja lue sanomalehtiä ja kirjoja.

Tietää, että kun annan aamupalan, alkaa satavarmasti se huuto ettei tuota, mä en halua tuota, en syö tuota. Ja kun ilmoittaa pihalle lähdöstä, tietää taas, että alkaa sama huuto.



Päivät on niin samanlaisia, että puuduttaa. Meillä ei nukuta edes päiväunia, että saisin välillä hetken levähtää. Joskus lasken tunteja siihen kun mies tulee kotiin ja saan taas aikuista seuraa.



Sinuna viettäisin paljon aikaa kodin ulkopuolella. Kävisin kaupungilla, kirjastossa, ostoksilla, vierailisin ystävien ja sukulaisten luona jne. Yhden kanssa on vielä helppo liikkua, vaikka se olisikin ns. vilkas tapaus. Helpottaa yksinäisyyttä kun liikkuu ihmisten parissa, vaikka se olisi vain joku julkinen paikka.

Varauduin todellakin siihen, että se on tappavan tylsää. Samoja asioita päivästä toiseen, rutiineja. Mutta oletin myös, että se on hauskoja hetkiä lapsen kanssa ja kaikki se työ palkitsee vaivan lapsen hymyllä ja onnellisuudella.

Mutta tämä onkin eri lailla työlästä. YKsinäisyys uuvuttaa. En ole tavannut samanhenkisiä äitejä alueelta, ei sillä etten olisi oikeasti yrittänyt. Syysaamuina herääminen on raskasta, kivoihinkaan harrastuksiin en meinaa enää jaksaa lähteä. Lapsi koettelee rajoja (2,5v) ja olen raskaana, väsynyt ja uupunut. KIvoja hetkiä on päivässä, hassutellaan, askarrellaan ym. joka viikko, mutta tämä yksinäisyyden tunne.. tämä on jotain mihin en osannut varautua. Tiedossa vielä toinen mokoma tällaista aikaa uuden vauvan myötä.

Olenko heikko vai mielikuvitukseton kotiäiti? Mitä teen väärin, kun tämä on kuin onkin raskasta, on ollut sitä noin vuoden päivät. Lapsen tarpeet eivät koskaan lopu ja hän roikkuu minussa käytännössä aina kiinni. Joskus sekin rassaa.

Samoja fiiliksiä.. Mulla vaan se vauva on jo syntynyt (tällä hetkellä 4 kk), esikoinen samanikäinen kuin sinulla ja uhmaa piisaa. Mustakin arki tuntuu raskaalta, monena aamuna sängystä ylös nouseminen on ihan ylivoimaista. Ja oon jättänyt noita harrastuksia väliin, kun en vaan ole jaksanut lähteä. Kaamos on aina raskasta aikaa, mutta tänä vuonna erityisesti.

Eli sympatiaa täältä suunnalta, muuta en oikein osaa sanoa. Kaikki eivät vain ole synnynnäisiä kanaemomaisia kotiäitejä, en minä ainakaan.

Joskus kuvittelin että lapsi olisi sellainen otus, joka ei jatkuvasti olisi pahantuulinen. Kuvittelin myös, että hänen kanssaan voisi käydä vaikkapa kahvilassa ilman että hän rähisee kassalle, joka erehtyy sanomaan jotain mukavaa. Hahhah, hassu minä!



...sain lapsen, jolla on hyviäkin hetkiä, mutta 85% ajasta on raskas, rasittava, vaikea. En kuvitellut lapseni olevan täydellinen tai pikkuaikuinen, mutta eskari-iän lähestyessä näin selkeän eron muihin samanikäisiin. Tämä yksi tappelee, riitelee, ei osaa sosiaalisia kuvioita ollenkaan ja unohtaa säännöt alle minuutissa. Toisto ei auta. Mikään ei auta. Neuvolassa ihastellaan että onpas omaehtoinen lapsi.



Minä olen kävelevä ruumis.

on pahempi kuin parina aiempana vuotena. Ei meinaa millään jaksaa. Mulla oli tosi kovat ihanteet kotiäitiydestä, mutta usko horjuu, kun työssäkäyvät ystävät näyttävät voivan minua paremmin. Kertovat, että lapsikin voi hyvin siellä tarhassa.



Mistä ammentaa voimaa ja uskoa tähän hommaan, kun tämä on kuitenkin vain pieni vaihe elämässä ja muutaman vuoden päästä taas työelämä kutsuu, eikä kai sekään ihan helppoa sitten ole.





ap

Varauduin todellakin siihen, että se on tappavan tylsää. Samoja asioita päivästä toiseen, rutiineja. Mutta oletin myös, että se on hauskoja hetkiä lapsen kanssa ja kaikki se työ palkitsee vaivan lapsen hymyllä ja onnellisuudella.

Mutta tämä onkin eri lailla työlästä. YKsinäisyys uuvuttaa. En ole tavannut samanhenkisiä äitejä alueelta, ei sillä etten olisi oikeasti yrittänyt. Syysaamuina herääminen on raskasta, kivoihinkaan harrastuksiin en meinaa enää jaksaa lähteä. Lapsi koettelee rajoja (2,5v) ja olen raskaana, väsynyt ja uupunut. KIvoja hetkiä on päivässä, hassutellaan, askarrellaan ym. joka viikko, mutta tämä yksinäisyyden tunne.. tämä on jotain mihin en osannut varautua. Tiedossa vielä toinen mokoma tällaista aikaa uuden vauvan myötä.

Olenko heikko vai mielikuvitukseton kotiäiti? Mitä teen väärin, kun tämä on kuin onkin raskasta, on ollut sitä noin vuoden päivät. Lapsen tarpeet eivät koskaan lopu ja hän roikkuu minussa käytännössä aina kiinni. Joskus sekin rassaa.

Samoja fiiliksiä.. Mulla vaan se vauva on jo syntynyt (tällä hetkellä 4 kk), esikoinen samanikäinen kuin sinulla ja uhmaa piisaa. Mustakin arki tuntuu raskaalta, monena aamuna sängystä ylös nouseminen on ihan ylivoimaista. Ja oon jättänyt noita harrastuksia väliin, kun en vaan ole jaksanut lähteä. Kaamos on aina raskasta aikaa, mutta tänä vuonna erityisesti.

Eli sympatiaa täältä suunnalta, muuta en oikein osaa sanoa. Kaikki eivät vain ole synnynnäisiä kanaemomaisia kotiäitejä, en minä ainakaan.

ja se voi olla ennen kuin toinen lapsi täyttää 3 vuotta. Itse en "kestä" olla kotona 3 vuotta pidempään putkeen. Minua helpottaa tietää, että olen nyt 2 vuotta kotona ja sen jälkeen palaan töihin. Sillä tavalla osaan arvostaa myös kotonavietettyä aikaa, kun tiedän, ettei se jatku ikuisesti tai ole joku epämääräinen ajanjakso jonka pituudesta en tiedä..

Harva aikuinen ihminen jaksaa olla kotona päivät. En minä ainakaan jaksaisi.

En tiedä, onko tästä sulle apua, mut onko sulla millainen viikkorytmi? Voitko järjestää joka viikolle jotakin, jota odottaa, vaikka joka päivälle et voikaan?



Aina ei ole helppoa saada uusia ystäviä, mutta toisaalta sulla on päivät aikaa nähdä vanhoja tuttuja. Jos elämäntilanne on sama, on kiva nähdä vaikka vanhoja kurssikavereita, joita ei ole vuosiin muuten nähnyt.



Minä sovin jatkuvasti vierailuja viikkojakin etukäteen,niin ettei koskaan tule sellaista päivää, ettei oikein tietäisi, mitä tehdä ja minne mennä. Meilläpäin onneksi pääsee bussilla aika monene paikkaan, mikä on iso helpotus. Tilanne on ihan eri, jos asuu maalla jossa ei vaan ole paikkoja, mihin mennä.



Tiedän, että tarvitset ennen kaikkea vertaistukea, etkä neuvoja, mut annan niitä silti. :) Kokoa itsellesi viikkokalenteri, johon merkkaat mm. kirjaston satutunnit, ilmaiset lastenkonsertit ja muut ilmaistapahtumat jne. Samat äidit pyörii noissa samoissa tapahtumissa, ja niissä on aikaa myös jutella muiden kanssa, koska lapset on paikoillaan eikä niiden perässä tarvitse juosta koko ajan. Lapsesihan pääsee myös pian seurakunnan kerhoon tai avoimeen päiväkotiin.Jokainen tarvitsee pieniä hetkiä itselleenkin.



Mut muuten muistuttaisin, että vaikka kotona oiskin raskasta, ja lapsi hankala, niin silti se koti on lapselle paras paikka ja sinä hänelle paras hoitaja. Hankalien vaiheiden jälkeen voi tulla kivojakin. Meillä oli viime talvi hankala, kun odotin toista lasta ja ensimmäinen oli pahimmassa uhmassa. En jaksanut iltaisin harrastaa mitään tms. Nyt taas kotona on niin hauskaa kahden lapsen kanssa, etten ois ikinä uskonut. :)

Ajattelin että saan hyvin kotityöt tehtyä jne. Ja paskat! Kun otan yhden raapaisun haravalla, vierestä kuuluu itkua kun kuopus on muksahtanut nenälleen. Ja kun vihdoin saan kuopuksen päiväunille, esikoinen pyytää kaverinsa meille leikkimään ja he pistävät kämppää ylösalaisin kun yritän siinä vahtimisen lomassa kärtsätä vähän jauhelihaa että lapset ja mies saisivat edes lämpimän ruoan.



Meilla kaksi poikaa ja kumpaakaan ei kiinnosta askartelu tai muu rauhallinen puuhastelu, kaikki mistä syntyy mahdollisimman kova ääni ja kilinää ja kolinaa, on hauskaa.

kun käy välillä töissä ja vasta sitten jää uudestaan kotiin, osaa arvostaa työtä ja sitten taas kotona oloakin uudestaan. Itse ainakin kaipaan vaihtelua välillä että osaa arvostaa elämäntilannettaan :) Toki lapsille voi tulla ikäeroa sitten hieman enemmän kuin se perinteinen kaksi vuotta, mutta niin halusimmekin joka tapauksessa.

mutta kestin sen kun tiesin sen kuitenkin jonain päivänä päättyvän ja mies jäisi hoitovapaalle vuorostaan koti-isäksi. Se ajatus auttoi jaksamaan. Ja kyllähän sitä aikuinen ihminen kestää ja jaksaa melkein mitä vaan.