Mikä minusta on tullut?

Olen ollut mieheni kanssa yhdessä jo 15 vuotta. Vielä voi sanoa, että olen ollut suurimman osan siitä ajasta onnellinen. Viitisen vuotta sitten alkoi kuitenkin alamäki. Toisen lapsen syntymän jälkeen oma vastuuosuuteni kaikesta alkoi kasvaa. Aloin jäämään yksin kaiken kanssa ja vaikka kuinka asiasta puhuimme mikään ei muuttunut. Aloimme etääntymään toisistamme. Kävimme samat keskustelut aina uudestaan ja uudestaan tietyin väliajoin ja mietimme mitä kumpikin voisi tehdä asioiden parantamiseksi. Yritin ja mielestäni onnistuinkin aina tekemään oman osuuteni, mutta mies palasi aina samaan muutaman viikon jälkeen.



Vuosi sitten minulle riitti. Sanoin, että olen nyt yrittänyt kaikkeni. Minulla ei ole enää mitään annettavaa. Kerroin haluavani asumuseron, en enää pysty edes odottamaan tai uskomaan muutokseen. en enää useamman vuoden pettymysten jälkeen.



Ensimmäistä kertaa mies taisi oikeasti ymmärtää, että olen tosissani. Hän oikeasti teki muutoksia ja oikeastaan hän on ollut viimeisen vuoden ajan täydellinen aviomies ja isä. Tiedän, että minua rakastetaan. Minua huomioidaan. Hän järjestää minulle omaa aikaa, hieroo hartioitani, hoitaa oman osansa kotitöistä ja joskus enemmänkin. Huomaan, että hän tosissaan haluaa olla hyvä minulle.



Mutta minäpä olen turta. Tunnen itseni tyhjäksi. Parisuhteemme on minulle se ja sama. Haaveilen toisista miehistä. Tuntuu, että voisin tuosta noin vain pettää, jos itseni sellaiseen tilanteeseen järjestäisin. Enkä usko, että edes tuntisin pahemmin syyllisyyttä. Tuskin tuntisin mitään. Olen pyöritellyt mielessäni sitä, että menisin terapiaan. Taidan vain olla niin kyyninen etten usko siitäkään olevan mitään apua.