Lapsen psykologi kertoi tänään, että en ole riittävän hyvä äiti.

9, taidamme sitten puhua samasta helsinkiläisestä yksiköstä.

E

Et ymmärrä lasta riittävästi hänen ongelmiensa takia vai muutenkaan?

AP vastaa: mun veikkaus on, että en ymmärrä lasta riittävästi hänen ongelmiensa takia ja ilmeisesti en muutenkaan. Hänellä on itsehillintä ongelmia ja hermostun niiden aikana usein itsekin tai en vaan jaksa ruveta siloittelemaan tietä tai pysähtyä pysäyttämään raivoa.

Tää kuulostaa oikeasti todelliselta ongelmalta. Monella tapaa. ENsinnäkin, sun ON vaan jaksettava pysyä aikuisena ja hermostumatta itse. Ymmärrän, että se on joskus ja varsinkin jatkuvasti vaikeuksissa olevan lapsen kanssa vaikeaa, mutta sun on kehitettävä joku tekniikka, jolla pidät itsesi hanskassa. Sun hermostuminen vaan lisää lapsen ahdistusta ja raivoa. Se taas lisää sun hermostumista ja se lisää lapsena ahdistusta ja noidankehä on valmis. Lapselta ei voi vaatia sen katkaisemista, joten sun se on tehtävä. Nyt heti, muuten asiat ei voi parantua.

TOinen ongelma on se, että näet tehtäväsi "siloitteluna ja raivon pysäyttämisenä". LÄhestymistapa on väärä. SUn ei pidä etkä sä voi tehdä maailmaa lapsellesi niin siloiseksi, ettei hän koskaan harmistu siihen. Ja jos pysäytät raivon, olet jo myöhässä. Sun on opetettava lapselle keinoja selvitä maailmasta, keinoja ilmaista tunteensa hyväksyttävällä ja rakentavalla tavalla ja lisäksi sun on itse opittava ymmärtämään, mikä lapsen ongelma kussakin tilanteessa on. Se raivo ei nimittäi nsynny tyhjästä, vaikka näyttääkin susta epäloogiselta: lapsen kannalta siihen on syy. Ota selvää, mikä syy on ja sitten mietitte yhdessä, miten se syy voidaan kiertää ja silti päästä siihen tavoitteeseen mihin oltiin matkalla kun tuo syy tuli eteen. Esim siis saadaan läksyt tehtyä, käyttäydyttyä asiallisesti, ruoka syötyä ja nukkumaan mentyä tai mikä nyt sit olikin se tavoite. Lue Ross W. Greenin kirja Tulistuva lapsi.

Et jaksa kuunnella lasta tai puhua hänelle tai ole kiinnostunut hänestä?

AP vastaa: Olen hyvin kiinnostunut lapsestani, annan hänelle paljon aikaa ja kiireisinäkin päivinä pidän huolen, että käymme koulupäivän ja leikit läpi. Vaadin tietää koko ajan missä lapseni on ja kenen kanssa. Kyseessä on 3-luokkalainen. Järjestän myös paljon vapaa-ajan juttuja ja yritän muistaa leikkiä päivittäin.

ap

Niin - mutta onko tämä kaikki lähtöisin susta ja sun ohjaamaa vai kuunteletko missää nvaiheessa sitä, mitä lapsesi itse haluaa puhua? Mahdatko ohjata ja patistaa liikaa, saako lapsesi olla vapaasti ollenkaan? Ikätovereidensa kanssa? Milloin annat hänen harjoitella itsenäisyyttä ikätasoisesti - hän on sentään jo 3-luokkalainen? Sun huolenpitosi kuulostaa vähän ylenmääräiseltä ja tukahduttavalta: en tarkoita,e ttei tuon ikäinen vielä tarvitse varsin paljon huolenpitoa ja vahdintaa,m utta hän tarvitsee samalla myös vähän kerrallaan enemmän ja enemmän omaa tilaa ja vapautta, sekä henkisesti että fyysisesti. Edelleen, toi Greenen kirja ehkä antaa vinkkejä tässäkin.

jos niitä ei ole tehty. Huonon itsetunnon, alisuoriutumisen taustalla voi lapsella olla joku oppimishäiriö, lukivaikeus tms, ja silloin se ei johdu kasvatuksesta!

Vaadi neurologisia tutkimuksiajos niitä ei ole tehty. Huonon itsetunnon, alisuoriutumisen taustalla voi lapsella olla joku oppimishäiriö, lukivaikeus tms, ja silloin se ei johdu kasvatuksesta!

ja kuunnella.

Joo, toki ap:n lapsen ongelmien taustalla voi olla myös joku nepsyongelma, mutta ei se tarkoita,e tteikö hänen tarvitse opetella kuuntelemaan ja kuulemaan lasta nimenomaan lapsen ehdoilla, ymmärtämään tätä. Päinvastoin. SItten sitä vasta onkin opeteltava. EIhän vanhempi muuten tajua, missä lapsi tarvitsee tukea ja millaista.

Myös nepsylasta voi kasvattaa "väärin". SIlloin ongelmat pahenevat kasvatuksen takia. Usein tällaisessa tilanteessa syntyy yllä kuvaamani noidankehäongelma, kun nepsyoireesta alkaa vanhemman hermostuminen ja sen pahentaa lapsen oiretta ja vanhempi hermostuu lisää. Noidankehän katkaiseminen on olennainen osa nepsylapsen kasvatusta. Tämän takia ap:n pitää ihan oikeasti syventyä miettimään, missä on mennyt vikaan: käy neurologisten diagnoosien kanssa lopulta miten tahansa, ne ovat lopulta kuitenkin vain eräänlainen suuntaviitta siitä, mistä suunnasta ap:n pitäisi oikeaa kasvatusmenetelmää etsiä - eivät mikään valmis patenttiratkaisu.

Terveisin yltä se, joka suositteli Greenen kirjaa tämän tutkiskelun apuvälineeksi - itsekin napsylapsen äiti.

...niin on kyllä jo aikakin ottaa käyttöön myös muut menetelmät kuin silkkihansikkaat. Menetelmä on ilmeisen toimiva, koska se on saanut ap:n pohtimaan omaa käytöstään niinkin paljon, että etsii vertaistukea täältä. Oikein hyvä.



Yksi isoimmista ongelmistahan tunne-elämän ongelmista kärsivillä lapsilla on se, että hoito ei tehoa, koska kotona ei mikään muutu. Vanhemmilla on iso osuus lasten tunne-elämän ongelmien kehittymisessä, eikä pelkästään lapsen hoitaminen auta mitään. Tuntemassani perheessä esim. vaihdettiin eroperheen lapsi asumaan äidin luota isälle sen takia, että äidin kanssa asuessa ei lapsen ongelmien korjaaminen onnistunut. Tämä äiti ei nähnyt itsessään mitään vikaa eikä uskonut, vaikka hänelle sanottiin suoraan, että hän pahentaa lapsen ongelmaa käyttäytymisellään.

niin ihan turhaa se psykologi lässyttää.

Mullan 5 vuoden kokemus raivostuvasta lapsesta ja nyt lapsella palaa pinna enään kerran päivässä ja sen kestän.

Lapsella on tunteidensäätelyssä ongelmaa ja lievää keskittymisongelmaa.

Yleensä ton tyyppiset lapset hyötyy adhd lääkkeestä ja monesti siellä taustalla tutkimaton neuropsykiatrinen häiriö.

Ei vain haluta tutkia lasta.

Auttoi todellakin lapsen raivareihin, vaikka add,adhd dg lapsella ei olekkaan.

Silkihansikkain on kohdeltu kaikkia tähän asti, enkä ole saanut yhtään konkreettista neuvoa. Tasan nolla!



Joku kirjoitti:



”Sun on opetettava lapselle keinoja selvitä maailmasta, keinoja ilmaista tunteensa hyväksyttävällä ja rakentavalla tavalla ja lisäksi sun on itse opittava ymmärtämään, mikä lapsen ongelma kussakin tilanteessa on. ”



Niin. Kerro mulle miten ja mä yritän parhaani! Mä en osaa, enkä ymmärrä. Lapseni ei osaa sitä raivostuessaan selittää. Mä olen normaali äiti, enkä aina pysy rauhallisena, koska osa käytöksestä on selkeää vedätystä (näin on sanoneet, moni muukin äiti-ihminen) osa käytöksestä on taas hillitsemätöntä raivoa. En osaa sitä ennakoida mikä menee yli ja mikä on keskusteltavissa. Sen takia me siellä hoidoissa ravataan, että oppisimme molemmat!





Lapsi ei saa itsenäistyä tai hengailla kavereiden kanssa tai päsmäröin liikaa meni minusta ihan ohi, koska lapsihan ip:t kuitenkin pyörii keskenään kavereiden kanssa ja mielestäni juttelemme molempien ehdoilla, mutta mistäs mitä nyt mitään tiedän?!



ap

ADD (tarkkaamattomuushäiriö) tyypilliset oireet:



Häiriintyy helposti ulkoisestä ärsykkeestä

Usein vaikeuksia seurata toisten antamia ohjeita

Vaikeuksia keskittymiskyvyn ylläpidossa

Vaikuttaa usein, ettei kuuntele, mitä sanotaan

Taipumus kadottaa tavaroita

Vaikeuksia organisoida päämäärätietoista tekemistä

Usein siirtyy keskeneräisestä tekemisestä seuraavaan



Onko näistä asioista mikään, joka sopii lapseesi? Itselläni on lääkitsemätön ADD, joka ei ole vielä saanut perheneuvolaan aikaa, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että lapsella on ADD. Oli mielenkiintoista lukea, että sitä voidaan hoitaa myös lääkityksellä, koska nyt eskarissa uumoillaan ongelmia. Kuinka pahaksi ne koulussa menee, on eri asia...



Tsemppiä ap:lle. Kuulostat ihan täyspäiseltä äidiltä, jolla on vaan kovat paikat.

ensinnäkin, lue se Greenen kirja. Ajatuksella. Se on hyvä ja siinä on käytännönläheisiä ohjeita. Ja ne toimii, vaikka voi vaatia vähän asenneremonttia etenkin sellaiselta aikuiselta, joka on tottunut ajattelemaan, että "minä määrään, minua on toteltava" ja että lapsi vedättää.



VOi ollakin, että lapsi osin vedättää, mutta se ei ole nyt tärkeää, koska siellä on kuitenkin takana jotain, mikä lapselle on tärkeää. Joku syy, miksi hän vedättää, jos vedättää.



Tietenkään hän ei osaa raivotessaan selittää. Ei kukaan osaa. Älä silloin yritäkään kysyä. Anna silloin hänen vain rauhoittua - olisi hyvä, jos hänellä olisi joku rauhoittumispaikka johon voisi mennä kokoamaan itseään. Älä jankkaa silloin kun hän on raivoissaan, siitä ei ole mitään hyötyä. Raivon läpi mikään ei kuitenkaan tule tajutuksi. Odota, kunnes raivo on ohi. Sitten mene ja kysy, että mikä on ongelma. Kuuntele rauhassa. Yritä ymmärtää. Jos lapsella ei ol sanoja tunteilleen, yritä antaa niitä hänelle. Sitten selitä, mikä oli todellinen päämäärä ja miksi se oli tärkeä: miksi läksyt pitää tehdä. Piirrä siitä kuva, vaikka sarjakuva, jossa näkyy, mitä hyvää seuraa kun tekee oikein - ja mitä huonoa, jos ei tee. Sitten mietitte yhdessä uudestaan, mikä häntä estää tekemästä niitä ja miten asioita voitaisiin järjestä paremmin niin että hän pystyisi ne tekemään. Greenellä on hyviä neuvoja.



Ja mitä tulee tuohon päsmäröintiin, niin mulla vaa pisti korvaan, miten sä sanoit vaativasti saada tietää sitä sun tätä yksityiskohtaista. Mä oon saanut eniten ymmärrystä lapseni asioihin, kun mä oon vaan istunut hiljaa ja odottanut, että se kertoo sit kun se haluaa.

en tiedä. miten sen voi tietää?

Et ymmärrä lasta riittävästi hänen ongelmiensa takia vai muutenkaan?

AP vastaa: mun veikkaus on, että en ymmärrä lasta riittävästi hänen ongelmiensa takia ja ilmeisesti en muutenkaan. Hänellä on itsehillintä ongelmia ja hermostun niiden aikana usein itsekin tai en vaan jaksa ruveta siloittelemaan tietä tai pysähtyä pysäyttämään raivoa.

Et jaksa kuunnella lasta tai puhua hänelle tai ole kiinnostunut hänestä?

AP vastaa: Olen hyvin kiinnostunut lapsestani, annan hänelle paljon aikaa ja kiireisinäkin päivinä pidän huolen, että käymme koulupäivän ja leikit läpi. Vaadin tietää koko ajan missä lapseni on ja kenen kanssa. Kyseessä on 3-luokkalainen. Järjestän myös paljon vapaa-ajan juttuja ja yritän muistaa leikkiä päivittäin.

ap

oletko sitä mieltä että psykologi on oikeassa? onko hänellä penskoja? Kuulostaa siltä, että kakaraltasi puuttuu vain kuri.

ADD:n oireet eivät ihan täsmää. Lapsi on myös tarvittaessa hyvin tarkka ja hänellä ei ole ongelmia esim. organisoida päämäärätietoista tekemistä, eikä hän kadottele tavaroitaan.



Meillä kyllä minä määrään, mutta myös paljon neuvotellaan ja puhutaan. Tottakai lapsi myös vedättää, kaikki lapset vedättää: herkkuja, myöhäisempiä nukkuma-aikoja, leluja, oikeuksia, rahaa, lupaa jäädä leikkimään vähän myöhempään kaverille, lehtiä kaupasta jne. Ehkä en osaa aina erottaa mikä on vallankäyttöistä vedättämistä ja raivoa vallasta ja oikeuksista ja mikä on vaan sitä, että lapsella on oikeasti niin paha olla, että menee sekaisin.



Vaatiminen on ehkä paha sana, mutta mä haluan tietää missä lapsi menee, kenen kanssa ja minne. Ei kolmasluokkalaiset saa vielä toljailla miten haluaa.



Lapselta ei puutu todellakaan kuri. Joku väitti minua taas liian topakaksi, mutta kurista ei ole kysymys vaan siitä, että lapsi ei osaa hillitä itseään kun häntä kielletään, tulee pettymys tai asiat menee pieleen. Hän ensin raivoaa minulle raivokkaasti, käy itsetuhoiseksi ja lopulta pettyy käytökseensä ja masentuu. Tämän on psykologi todennut, että hän ei ole tunne-elämältään tasapainossa eikä itsehillintä pelaa ikätasoisesti.



Sinä, jolla on hyviä neuvoja ja joka sitä Greeneä suosittelet lukemaan, otan hyviä neuvoja mielelläni lisääkin vastaan.



Uskon, että psykologi on ihan oikeilla jäljillä, mutta toteutus uupuu, sekä mä en ihan ymmärrä lastani. Rehellisyyden nimissä. Tähän asti mä olen kuvitellut jotenkin tajuavani, mutta nyt mä ymmärrän ehkä, että en ymmärräkään. Minusta useassa tuttavaperheessä asioita hoidetaan asioita samalla tavalla. Osassa taas mennään toiseen suuntaan vähän pieleen..



ap

lapsi ei osaa hillitä itseään kun häntä kielletään, tulee pettymys tai asiat menee pieleen. Hän ensin raivoaa minulle raivokkaasti, käy itsetuhoiseksi ja lopulta pettyy käytökseensä ja masentuu. Tämän on psykologi todennut, että hän ei ole tunne-elämältään tasapainossa eikä itsehillintä pelaa ikätasoisesti.

Tässä voi olla kysymys myös kieltämisen tavasta. Mulla on lapsi, jolla on vaikeuksia pukea tunteitaan sanoiksi, kuten sinunkin lapsellasi. Kun häntä kieltää, on tärkeää kaksi asiaa: Ensin pitää tunnistaa ja tunnustaa, mitä lapsi haluaa - huomata hänen tarpeensa. Sen voi sanoa ihan ääneen: sinä haluat karkkia. PItää tunnustaa myös, että tarve sinänsä on ihan ymmärrettävä ja luvallinen: karkki on hyvää. Sen ääneen myönnettyään voi sitten sanoa, että nyt ei kumminkan ole karkkipäivä, ostetaan vasta lauantaina - ne karkit on täällä vielä lauantainakin, ehdit kyllä saada. Kielto on helpompi hyväksyä kun lapsen halu ja tarve on kuitenkin tullut ymmärretyksi ja hyväksytyksi, häntä ei ole vain pyyhkäisty syrjään.

TOinen on, että ne kiellot kannattaa aina perustella. "Tänään ei ole karkkipäivä." Ei pelkkä "ei".

Sinä, jolla on hyviä neuvoja ja joka sitä Greeneä suosittelet lukemaan, otan hyviä neuvoja mielelläni lisääkin vastaan.

Sattuipa hyvin, jos onnistuin olemaan jotenkin avuksi. Sinänsä minusta sä olet jo muuttunut hyväksi vanhemmaksi, kun olet ryhtynyt miettimään näit. Se on oikeasti yritystä ja erehdyksen jälkeen uutta yritystä toisensa perään tämä lasten kasvattaminen: ei kukaan aina osu ekakerralla oikeaan, kyse on vain siitä, että on valmis etsimään virheensä ja yrittämään uudestaan toisella tapaa.

t Greene-tyypi

Mä vaan tunnen sen luissani ja huomaan usein puistossa toimivani erilailla lasteni kanssa kuin muut. Huomaan myös muiden ilkeät katseet, mutta en vain jotenkin osaa paremminkaan.

Et oman temperamenttisi takia ymmärrä lapsen tapaa toimia. Todennäköisesti moni muukin kokisi avuttomuutta jos heillä olisi samalla tavalla käyttäytyvä lapsi kuin sinulla on.



Sinun täytyy vain saada apua siihen, miten olla riittävän hyvä äiti _sinun lapsellesi_. Voisi olla että muille lapsille olisit riittävän hyvä äiti.



T: kerran uupunut ja apua tarvinnut erityislapsen äiti

Minä olisin varmasti tarvinnut tuollaisen tiedon kun poikani oli 12v, pidin häntä maailman rasittavimpana tyyppinä ja poika reagoi tekemällä pahaa. Kävimme psykiatrilla mutta jatkotoimenpiteitä ei tullut, poika todettiin ihan normaaliksi. Voi kun joku olisi sanonut että meidän suhteemme on huono, MINUN suhtautumiseni poikaan on huono, että se olisi näkynyt jotenkin ja minä olisi saanut neuvoja. Nyt on menty pitkä ja kivinen polku pojan ongelmien kansssa ja olen joutunut ihan itse tiedostamaan puutteeni käytöksessäni. Onneksi joku saa apua.

ettei mikään sosiaalipsykologi tms? Aika oudosti sanottu, älä nyt ainakaan purematta niele ja automaattisesti usko.

Kyllä jokainen äiti tietää, millainen hän on lapselleen. Hyvä, keskiverto tai huono.



Itse en tosin käyttäisi noin jyrkkiä sanoja mutta sinnepäin. Itse rankkaan itseni tietyllä silmällä katsoen hyväksi äidiksi. En lyö, huuda enkä uhkaile. Huolehdin lapsista äärimäisen tarkkaan, heidän harrastuksista ja koulusta sekä päiväkodin asioista. Olen mukana vanhempien toiminnassa ja harrasteissa järjestelemässä. Pidän parisuhdetta tärkeänä ja huolehdin siitä kovasti, panostan siis myös mieheeni ja hänen hyvinvointiin. Tämä on molemminpuolista.



Toisaalta olen huono äiti. En aina ole läsnä, puuhaan omiani ja harrasteet ja työ vievät joskus enemmän aikaa kuin haluaisin. Enkä jaksa leikkiä vaikka lapset tykkäisivät. Luen, piirrän ja askartelen tosin mutta leikki olisi heille tärkeää ja noina hetkinä tulee tosi luuseri olo. Pieniä asioita, tiedän ja joku voi ajatella että voi jessus mitä nipotusta, mutta noina hetkinä minulla tosiaan pistää rintaan ja suren kun lapsuus menee ja minä en osallistu.



On niin monenlaista äitiyttä. Jokaisessa on jotain hyvää. Kaikissa jotain huonoa. Toisissa sitä on vain enemmän, siinä määrin että lapset kärsivät. Kannattaa ottaa palaute vastaan ja pyrkiä tekemään asialle jotain.



Hyvä että ap olet saanut tukea. Sitä eivät kaikki saa. Tai jos et koe tueksi, niin ainakin herätyksen pohtimaan asiaa.



Lapsuus on lyhyt. Panostakaa siihen.

Itselläni haastavasti käyttäytyvä ekaluokkalainen ja olen jo kauan tuntenut, etten osaa olla hänelle hyvä äiti (muiden lasten kanssa tätä tunnetta ei ole). Luenpa uudestaan Greenen kirjan, ja yritän vielä kovemmin.