Väsynyt äiti
joka avasit tämän ketjun vertaistuen kaipuussa haluan kertoa sinulle tarinani.
Vaikeat ajat eivät kestä ikuisesti. Apua on mahdollista saada.
Minulla on monta pientä lasta. Ensimmäisen kohdalla yritin tehdä kaiken hyvin, olla paras mahdollinen äiti, kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yritin olla myös loistava vaimo ja upea ja onnistunut kaikessa siinä mitä tein.
Usein elämässä asiat vain sattuvat, eivätkä ennalta tehdyt suunnitelmat pidäkään. Joskus asiat vain kasautuvat liki huomaamatta kunnes kamelin selkä vain katkeaa. Näin kävi minulle.
Esikoiseni lakkasi nukkumasta päiväunia, se oli jälkikäteen ajateltuna kriittisin piste asioille. Ryhdyin vääntämään kättä unista, sillä lapsi oli väsynyt. Koska en osannut olla aikuinen, loukkaannuin ja huusin kuin sireeni, tärisin raivosta. Tajusin että tilanne ei ole normaali, mutta jotenkin ajattelin että lapsessa on joku vikana. Lapsi käyttäytyi ilkeästi ja inhottavasti koska ei totellut. Häiritsi minkä ehti minun lepohetkeäni, josta yritin pitää kiinni huonojen unien ja rikkonaisten öiden väsyttämänä. Ei käynyt edes pienessä mielessäni että lapsen käytös olisi voinut johtua jostain muusta, kuin vain siitä että lapsi oli ilkeä, inhottava, rasittava, luonteeltaan. Aloin lähestyä pistettä jossa omaa lastaan vihataan. Lapsessa oli vika, ei perheen dynamiikassa, ei äiti-lapsi-suhteessa. Ongelmat syntyvät tosiaankin tyhjiössä, oli varmaankin kuningasajatus uupuneessa päässäni.
Iltaisin kävin v****ilemassa tälläkin palstalla. Ajattelin että onpas kätevää kun nimettömänä voi vähän tuuletella. Että oma vikansa on, jos ovat tyhmiä tai idiootteja, paria terävää kommenttia kerjäsivätkin. Ei tullut mieleeni että purin omaa pahaa oloani, minähän voin loistavasti! Asiat olivat ulkoisesti oikein mainiosti!
Lopulta lähtivät yöunet. Ensin sain kuulla että se on vain normaalia, pienet vastasyntyneet valvottavat ja se kyllä helpottaa kun vauva oppii nukkumaan. Ei helpottanut. Lopulta en nukkunut ollenkaan, en edes unilääkkeillä. Sain sellaisia raivokohtauksia että ihmettelen kuinka läheiseni ovat enää tekemisissä kanssani. Ei voitu puhua enää vaihtuvista päivistä, kuin koko elämä olisi ollut yhtä jatkuvaa painajaista.
Lopulta ajattelin että se mitä tapahtuu jos haen apua, ei voi ainakaan olla huonompi vaihtoehto kuin päivä lisää sitä kipua sydämessä että koen vihaavani lastani.
Hain apua ja sain sitä. Ja täysin toisenlaista kuin olin kuvitellutkaan.
Koko elämä meni uusiksi. Me teimme näin:
Järjestimme, että sain nukkua. Nukuin yöllä, nukuin päivällä. Ulkoilin, söin, nukuin. Tein vain asioita jotka tuntuivat mieluisilta. Lepäsin lapsistani.
Hyvin hiljakseen aloin löytää ilon viettää aikaa lasteni kanssa. Hyvin hitaasti aloin jaksaa tehdä muutakin kuin nukkua, syödä tai käydä kävelyllä.
Ajattelin, että pysyvän muutoksen aikaan saamiseksi koko elämäntapa piti muuttaa. Se pelotti.
Kumppanini teki työjärjestelyjä - vähemmän palkkaa, enemmän aikaa perheen kanssa.
Muutimme asuntoa. Karsimme muita ylellisyyksiä, jotka aiemmin olivat liki itsestäänselvyyksiä.
Järjestimme säännöllistä omaa aikaa toisillemme.
Muutimme arkemme niin että karsimme kaiken, siis todellakin KAIKEN ylimääräisen pois. Jäi yhteinen aika, sekä aika lasten ja muiden läheisten kanssa. Arki.
Kun sain voimia, aloin ymmärtää tapahtunutta lapseni kannalta. Se oli ehkä sittenkin kaikkein kamalinta. Joutua kohtaamaan se kaikki, jota ei saa tekemättömäksi. Joutua kohtaamaan se, kuinka väsymys tekee ihmisestä hirviön, jota vielä yrittää peitellä, tekee kaikkensa sen eteen.
Vaikka kaikkein tärkeintä olisi oma ja läheisten hyvinvointi. Tuntuu kuin keskittyisi kaikkeen muuhun paitsi siihen.
Aloin parantaa suhdettani lapseni kanssa. Pyysin anteeksi. Kävin hiljalleen asioita läpi. Pidin sylissä, lähellä, kun toinen antoi. Kehuin, kannustin, teimme yhdessä asioita. Teimme myös asioita koko perheen voimin, sillä tapahtumat, se miten olin raivonnut yhdelle lapselle, heijastui tietysti koko perheeseen. Tätä olen jatkanut. Negatiiviseen vastaaminen positiivisella. Kun lapseni uskalsi ensimmäisen kerran suuttua tyranniäidilleen, pompin riemusta kattoon ja olisin voinut itkeä - se luottaa minuun taas!
Tänä päivänä minulla on lämmin perhe. Vietämme aikaa yhdessä. Lasken kolmeen tai kymmeneen tai kolmeenkymmeneen jos meinaan menettää hermoni. Huolehdin verensokerista sekä yöunista.
Kaikki on ollut vaikeaa ja hidasta, mutta en hetkeäkään ole miettinyt etteikö olisi ollut sen arvoista.
Sain takaisin suhteeni lapseeni.
Väsymyksen hetkellä kun tuntuu ettei mikään mene hyvin ja huomenna alkaa taas vain yksi uusi päivä helvettiä, haluan sanoa että apua on mahdollista saada. Muutos elämään on saatavissa.
Kynnys avun hakemiseen ja pyytämiseen tulisi olla äidillä kunnia-asia, halu pitää itsestään sekä lapsistaan huolta. Naisten tulisi jakaa toisilleen tukea ja empatiaa ja kannustusta. Sitä mitä parhaat ystävät tarjoavat toisilleen.
Anna siis piut paut käsittämättömän vanhanaikaisille näkemyksille siitä että ajatus on yhtä kuin teko ja tekee ihmisestä pedon. Ne ovat kaukana toisistaan, MUTTA siten niin lähellä että on uskallettava hakea apua kun tajuaa että ote menee. Mielummin jo ennen.
Mene nukkumaan ja uskalla pitää itsestäsi huolta. Asiat muuttuvat ja se on varmasti vaikeaa ja hankalaa ja joudut mahdollisesti tinkimään jopa elintasostasi, mutta se on todella sen arvoista.
Saat jotain, minkä olemassaoloa et voinut uskoakaan todeksi.
Lupaan sen. Aloita se jo tänään pitämällä itsestäsi huolta. Uskalla hakea apua.
Voimia.
Kommentit (11)
Olen itse väsynyt äiti, ja kiinnostasi tietää MITEN järjestit itsellesi aikaa, että sait nukkua/levätä? Kuka hoiti lapset sillä välin? Mies, isovanhemmat? Kuinka ihmeessä lapset antoivat sinun levätä? vai muutitko lapsistasi erilleen joksikin aikaa?
Meillä lapset ei anna mitään armoa, kotona on trha kuvitellakaan lepäävänsä paitsi kun lapset itse nukkuvat. Miehen niskoille en koko tivolia viitsi jättää, hänkin käy töissä kuten minäkin ja jaamme tämän taakan 50-50. Isovanhemmat kyllä auttavat, hakevat päiväkodista jne, mutta eivät ota yökylään kuin ehkä kerran parissa kuukaudessa.
Olen itse väsynyt äiti, ja kiinnostasi tietää MITEN järjestit itsellesi aikaa, että sait nukkua/levätä? Kuka hoiti lapset sillä välin? Mies, isovanhemmat? Kuinka ihmeessä lapset antoivat sinun levätä? vai muutitko lapsistasi erilleen joksikin aikaa?
Meillä lapset ei anna mitään armoa, kotona on trha kuvitellakaan lepäävänsä paitsi kun lapset itse nukkuvat. Miehen niskoille en koko tivolia viitsi jättää, hänkin käy töissä kuten minäkin ja jaamme tämän taakan 50-50. Isovanhemmat kyllä auttavat, hakevat päiväkodista jne, mutta eivät ota yökylään kuin ehkä kerran parissa kuukaudessa.
Meillä on ihan selvää, että jos toinen vanhempi nukkuu makkarissa, niin silloin sinne ei mennä mellastamaan. Näin on ollut aina, ja hyvin pienikin lapsi sen on ymmärtänyt, kun on selittänyt, että toinen on nyt väsynyt.
Mikä tuossa nyt on niin vaikeaa? Ei se ole kenenkään etu, että kullannupuille ei voi sanoa ei, jos se johtaa uupumukseen.
T: kolmen vilkkaan pojan äiti
ihanaa että joku kirjoittaa jotain positiivistakin täällä.
ihanaa että jaoit tän kanssamme. Tää antaa varmasti toivoa kaikille väsyneille äideille!
Olen siis väsymys-ketjun ap. Minun tilanteeni ei onneksi ole kovin paha. Tajusin että minun on oltava hieman itsekkäämpi ja vaatia omaa aikaa, esim nukkumiseen! Mieheni ei sitä tarjoa ellen pyydä.
Tästä äitien väsymyksestä pitäisi puhua enemmän. Ja vaikka ei olisikaan suurperheen äiti, on silti lupa tuntea väsymystä!
Kumppanini teki työjärjestelyjä - vähemmän palkkaa, enemmän aikaa perheen kanssa. Muutimme asuntoa. Karsimme muita ylellisyyksiä, jotka aiemmin olivat liki itsestäänselvyyksiä. Järjestimme säännöllistä omaa aikaa toisillemme. Muutimme arkemme niin että karsimme kaiken, siis todellakin KAIKEN ylimääräisen pois. Jäi yhteinen aika, sekä aika lasten ja muiden läheisten kanssa. Arki.
Paitsi, että minä jouduin tuohon helvetilliseen raivon tilaan siksi, että rakas puolisoni päätti minulta kysymättä aloittaa työn, jossa hän on n. puoli vuotta vuodesta ulkomailla, keskimäärin 3 kuukautta kerrallaan. Jätti minut haastavan taaperon kanssa viimeisilläni raskaana vastaamaan kaikesta yksin, myöskin taloudellisesta puolesta. (Meinattiin muuten menettää vuokrakämppämmekin, kun ei pelkällä äitiyspäivärahalla maksettu vuokraa, kun eihän sieltä maailman ääristä vuokrarahoja pystynyt lähettämään).
Tarvitseeko vielä mainita että tämä mies jäi entiseksi, jäljelle jäi vain luottamaan kykenemättömät lapset ja nainen. Siltikin vielä syyllisyys kalvaa, kun lapset joutuvat isättä kasvamaan. Vieläkin tuntuu ihan hirveältä, vaikka erosta jo 4 vuotta aikaa.
Äitinä kuvittelee pitkään vaan että tää on normaalia väsymystä, kaikki äidit on väsyneitä. Tuntee itsensä niin heikoksi, jos edes miettiikin ettei jaksa lastansa. Samalla tulee kauheita syyllisyydentunteita, ettei saa ajatella lapsestaan negatiivisia asioita, tms.
Hyvä kun sait apua ja uskalsit sitä hakea. Yleensähän apua haetaan vasta siinä vaiheessa kun käy fyysisesti toisen kimppuun.
Kuinka kauan sulla meni että aloit pääsemään pahimmasta väsymyksestä eroon? Onko suhde lapseen nyt parantunut?
Tarinasi antoi voimaa joka kantaa varmaan useammankin päivän...
mutta niita ei tarvittu... hyva juttu. itse en ikina uupunut koska olen aina osannut olla itselleni armollinen enka vaadi liikoja..
Olen mielenterveysongelmainen nainen, joka ei pysty nykyistä työtään tekemään ja ei voi edes opiskella uutta, koska vastuu perheestä on liikaa.
Mies on vaikeasti sairas ja mulla on kaksi lasta. Pakko on jaksaa. Raha on tiukilla ja terapiaa en saa: kunnallisella puolella sanottiin juuri, että terapiasta ei tule olemaan minulle hyötyä, koska olen tunne-elämältään epävakaa ja heillä ei ole asiantuntemusta siihen.
Siitähän sinä kirjoitit: muilla ei ole väliä. Kärsikööt lapset, hoitakoot ne joku muu, pääasia, että sinä saat haluamasi.
Minä eksyin vertaistuen toivossa lukemaan...miten paljon on väsyneitä äitejä...enemmän haukutaan kun uskalletaan kannustaa siihen että kun saa itsensä kuntoon jaksaa aivan uudella tavalla...mutta uskon myös että asioiden pitää kokonaisuudessaan muuttua...se on asia joka pelottaa...toivon että uskallan tehdä ratkaisuja ennen kuin olen täysin pohjalla...tuttu helvetti on parempi kuin tuntematon uusi...mutta haluan uskoa että on jotain muuta...jotain uskaltamisen arvoista...