Synnytin pari päivää sitten ja en tunne lasta kohtaan mitään.

Nyt varmasti odotat, että ihmiset tulevat sinulle kertomaan, että nuo tuntemukset uuden vauvan kanssa ovat ihan normaaleja..? Sillä niinhän ne oikeasti ovat. Ja siis kuitenkin esikoinen taitaa olla kyseessä? Annas nyt ajan kulua ja hoidat vain vauvaa, josko ne tunteetkin sieltä viim. parin viikon aikana heräisivät.

Mulla heräs pikkuhiljaa vasta n. 6 vuoden päästä. Nyt kun lapsi on 8v tajuan,kuinka paljon lapselta saa rakkautta, ja kuinka paljon sille voi antaa.

...jos haluat niitä tunteita, niin pidä vauvaa lähellä, ihokontaktissa. Imetä ja hoida heti kun antaa vähänkin merkkejä. Ihminen on ihmeen biologinen otus ja varsinkin vastasynnyttänyt nainen on!



Sinusta voi tuntua, ettei huvita hoivailla vauvaa tällä lailla kun ei kerran tunnu siltä, mutta ajattelepa niin päin että 'joudut' kuitenkin olemaan hänen kanssaan tiiviisti tekemisissä. Eikö tuntuisi mukavalta jos saisit samalla tuntea rakkauden tunteita ja saisit iloa hänen kanssaan olemisesta? Kannattaa siis yrittää herättää niitä tuntemuksia jos se on mahdollista.

Se on pieni paketti, joka itkee ja vaatii sinulta kaikenlaista. Vauva ei vielä osaa juuri olla muussa kontaktissa kuin tissi suussa ja itkee jos sen vain laskee alas sylistään.



Se voi tuntua tosi rankalta. Minusta vauvani tuntui alussa jotenkin vieraalta. Että ai tuommoinen se sitten on.. ai tuolta se sitten näyttää. Ja tuli shokkina rankan synnytyksen jälkeen se valvomisen määrä, vaikka olin sitä tietenkin etukäteen ajatellut. Se ei vain ole ihan sama asia etukäteen ajateltuna kuin käytännössä koettuna. Enkä tiennyt mitä vauvan kanssa pitäisi tehdä oikein. Siis hoidin häntä kyllä hyvin ja tein kaikenlaista, mutta jotenkin olin kuutamolla kaikesta ja vähän ahdistunutkin.



Kuitenkin ajan kuluessa tutustuin vauvaani paremmin ja vauvani kasvoi. Hän alkoi hymyillä ja jutella takaisin, tunnisti ääneni ja rauhoittui läsnäolostani. Aloin tuntemaan hänen parahduksistaan mielenliikkeensä ja tiesin etteivät muut tunne vauvaani kuten minä tunnen.



Siitä se yhteinen polku avautui.



(Ja täsmennettäköön, että olen aina rakastanut lapsiani, mutta esikoisen saaminen oli kaiken yrittämisen ja toivomisen jälkeen silti jonkinlainen shokki.)

kun itkin vaan etten rakasta lastani ollenkaan, mutta kun ensi järkytyksestä toipu ja synnytysväsymys meni ohi niin rakkaus heräs ja on vaan kasvanu päivä päivältä!

Kyllä se rakkaus sieltä ajan kanssa tulee :)

ja pitkään senkin jälkeen. Mutta nyt rakastan suuresti puolivuotiastani. :) Keskity rauhassa synnytyksestä toipumiseen äläkä tunne syyllisyyttä vaikkei se vauva nyt kiinnosta sua pätkän vertaa. ja jos se vauva huutaa eikä oma maito riitä, niin korvike auttaa alkuun.

Mutta tuo on yleistä, ota rauhallisesti.

En mäkään heti tajunnut äiti olevani, vasta ajan kanssa.

Tyhmempikin tajuaa, että yrität säälittävällä aloituksella provosoida ihmisiä. Aivan sama mitä selität. Ja muutenkin, jos olisit tuollaisessa mielentilassa ja todella vasta synnyttänyt, et täällä palstoilla pyörisi.

Tyhmempikin tajuaa, että yrität säälittävällä aloituksella provosoida ihmisiä. Aivan sama mitä selität. Ja muutenkin, jos olisit tuollaisessa mielentilassa ja todella vasta synnyttänyt, et täällä palstoilla pyörisi.

Meinaatko, että ap:n pitäisi vain maata sängyssä ja tasoa kattoa miettien elämän syntyjä syviä?

Minä muuten olin av:lla jo vuorokauden kuluttua synnytyksestä =D

enkä tunne mukulaa kohtaan edelleenkään muuta kuin sääliä siitä että sai näin huonon äidin.

Sinun tunteettomuudesta vielä vastasyntyneenä vahingoitu, kunhan hoidat häntä hellästi, pidät lähellä, mielellää ihokontaktissa ainakin välillä, juttelet hänelle jne. Rakkautta ei välttämättä heti tunne, mutta tärkeintä että hoidat velvollisuutesi, hän on sinun lapsesi ja sinusta riippuvainen.

Väsymys, babyblues ja vaikea synnytys voi alussa aiheuttaa noita inhon tunteita vauvaa kohtaan, mutta ajan myötä sen pitäisi muuttua.

Vauvan ensihymy on niin ihmeellinen, tunne siitä että nyt

vUva tuntee minut, on iloinen

lisäyksenä edellisiin:

-millainen oma äitisuhteesi oli?

-millainen raskausaikasi oli?

-millainen synnytyksesi?



raskausaikana odottavassa herää vahvana (tiedostamattakin) tunne siitä miten minua äidittiin- pettymykset, vaille jäämiset jne.



Jos tuo outous jatkuu ja vielä enemmän vaivaa, hanki toki apua. Neuvolapsykologi?

Niin, se ensihymy onjotain niin liikuttavaa, että jos silloin et tunne rakkautta tai ihastusta vauvaa kohtaan, niin on ihme.

Masennukseen kannattaa hakea apua, jos se jatkuu pidempään. Babyblues kestää yleensä pari viikkoa synnytyksestä, minulla se oli vain esikoisen aikana, nyt kuopuksen kohdalla kaikki meni jotenkin paljon helpommin, eikä väsymyskään tunnu niin pahalta.

Mulla äidinrakkaus kasvoi pikkuhiljaa kun esikoinen kasvoi, ekan vuoden aikana ja toki vahvistuu koko ajan. En ole koskaan ollut lapsirakas eikä mulla ollut vauvakuumetta, mutta onneksi omat lapset ovat eri asia kuin vieraat. Vihantunteitakin on välillä, kun uhmis ei millään tottele, mutta sitähän se on...

ja halusitko lasta vai oliko hän ns. vahinkolapsi?

enkä tunne mukulaa kohtaan edelleenkään muuta kuin sääliä siitä että sai näin huonon äidin.

Tuo kuulostaa minusta äidinrakkaudelta, mutta sinulla on vain huono itsetunto!

Ja ap:lle, tuo tunne on todellakin aivan normaali. Mulla alkoi tulemaan jotain rakkauden tunteita esikoista kohtaan vasta 4-5kk tienoilla ja joskus 3-vuotiaana alkoi tuntumaan, että saan enemmän iloa lapsesta kuin mitä hän kuluttaa energiaani ja vaatii jatkuvasti minulta jotain. Kuopusta taas olen rakastanut ensimmäisestä sekunnista alkaen, hän on jotenkin minulle helpommin rakastettava.

Esikoisen kanssa tuohon alkuvaikeuteen liittyi lievää synnytyksenjälkeistä masennusta ja kauheaa stressiä imetyksestä. Vauva ei myöskään imenyt tuttia joten koin kamalan stressaavana liikkua missään eskoisen kanssa koska en voinut kontolloida tilannetta mitenkään. Hän on edelleenkin omapäinen ja hieman eteerinen mutta tilannetajun kehittyessä hänen kanssaan on mukavaa jo touhuta kaikenlaista myös ihmisten ilmoilla.

Molemmat lapset ovat siis nyt aidosti rakkaita, mutta kumpikin erillä tavalla.

Muistan nyt, että esikoisen vauva-aikaan vain suoritin äitiyttä velvollisuudentunnosta, en varsinaisesti rakkaudesta. Mies hoiti enemmän lasta kuin minä ja heillä onkin todella vahva suhde keskenään, onneksi.



Ja mielestäni tärkeintä on, että myöntää itselleen tiettyjen tunteiden puuttumisen, tunteita kun ei voi pakottaa tai suorittaa. Ne tulevat ajan kanssa tai eivät tule (kyllä oman lapsen kohdalla varmasti jossakin vaiheessa tulevat, vaikka se voi kestää vuosia).



Mää olin ahdistunut ja masentunutkin niin kauan, kun olin esikoisen kanssa kotona eli sen ensimmäisen elinvuoden ajan. Kun pääsin töihin ja löysin itse jonkinlaisen identiteetin ja tasapainon, niin lapsenkin kanssa oli helpompaa.

mutta ylläri oli, kun synnytyksen jälkeen ei tuntunut oikein miltään. Vauvaa hoitaessa mietiskelin, että tässäkö tämä elämä sitten menee ja olisi pitänyt perua koko juttu.



Vauvan ollessa kuukauden ikäinen äidinrakkaus iski ihan kunnolla kesken kauppareissun. Ajoin kotiin, itkin miehelle, miten paljon rakastan heitä kumpaakin, pusuttelin vauvaa ja ajoin takaisin kauppaan ostamaan loput tavarat.



Nuoremman lapsen kohdalla kaikki oli ihan selvää jo alusta lähtien.

minua kärrättiin pyörätuolissa synnytyssalista osastolle ja vauva oli sylissä kapalossa. Sairaalan käytävällä tuli vastaan roskis ja yhtäkkiä minulla tuli kamalan huono olo ja ajattelin, että mitä jos heitän tämän lapsen tuonne.



Nyt tuntuvat ihan hulluilta nuo ajatukset. Mutta shokissahan sitä vähän on. SEuraavana päivänä vauvani avasi silmänsä oikein kunnolla ja tapitimme toisiamme ainakin puolituntia ja rakastuin..

Antaisit lapsesi adoptioon.kyllä vauva huomaa jos hänestä EI VÄLITETÄ .on monia lapsettomia pareja jotka 100 % varmasti RAKASTAISIVAT lastasi.



Miettikää nyt vähän mammat kehtaatteko todella tunnustaa että ensin kannatte sisällänne omaa lastanne jonka potkut ja liikkeet tunnet jo odotusaikana ja kun vauva syntyy ette tunne MITÄÄN?????????????



Itselläni on 4 lasta ja KYLLÄ olen rakastanut heitä kaikkia jo ennen kuin ovat syntyneetkään



ja älkää nyt lässyttäkö tekosyyksi että se vauva on vieras tai tms,koska miten joku sellainen jota olet odottanut ja oppinut tuntemaan odotusaikana,sinun omaa lihaa ja vertasi voi olla vieras.