Entisen narkomaanin on todella vaikea löytää ystäviä.

Mulla taitaa olla jonkunlainen sosiaalisten tilanteiden kammo. Haluaisin aloittaa liikunta harrastuksen, esim tanssin, pilateksen tai joogan. Ja mennä lapsen kanss perhekerhoon joka järjestetään tuossa ihan naapurissa. Mutta ongelmana on se etten uskalla mennä minnekkään "ryhmään" jossa toiset tuntevat jo entuudestaan toisensa. Jään aina ulkopuoliseksi ja tunnen olevani väärässä paikassa, en koskaan keksi mitään puhuttavaa ja koen olevani muiden silmissä jotenkin outo ja ulkopuolinen.

Teininä olin todella sosiaalinen, minulla oli paljon kavereita enkä jännittänyt uusia tilanteita. Äitini keroi että lapsena puhuin kavereita itselleni vaikka pikkukivistä jossei ihmisiä ollut lähellä.

Aloin käyttämään huumeita 17vuotiaana ja pääsin kuiville 3 vuotta sitten. Kaikki "kaverit" olivat siinä vaiheessa huumepiireistä joihin katkaisin luonnollisesti välit kokonaan jotta kykenin lopettamaan käytön. Tämän seurauksena minulla ei ole yhtään kaveria tai ystävää.

Haluasin saada kavereita mutta olen ilmeisesti kadottanut kyvyn jutustella muiden ihmisten kanssa.

Olen ollut masennuslääkityksellä ennen raskautta ja se oli osin sosiaalistentilanteiden pelkoon. Kun tulin raskaaksi lopetin lääkityksen. Lääkityksestä ei ollut apua sos.tilanteiden pelkoon, masennukseen kylläkin. Em syö enää lääkkeitä enkä koe olevani masentunut.

Ainoa mikä jäytää on tuo yksinäisyys. Meillä käy kyllä jonkun verran kavereita jotka ovat lähinnä mieheni kavereita. En paljon halua poistua kotikulmilta kun ahdistun kovasti ajatuksesta että törmään vanhoihin tuttuihin.

Haluaisin kovasti nyt alkaa harrastaa jotain että voisin tutustua uusiin ihmisiin mutta ajatus tuntuu mahdottomalta. Minäkö menisin jonnekkin suljettuun tilaan missä on 20 tuntematonta äitiä tai isää, heidän lapsensa ja minä ja mun lapsi. Sitten kahviteltaisiin ja pitäisi jutellla äitien kanssa kun lapset leikkii. Mitä ihmettä mä sanoisin? Mitä muuta juteltavaa meillä on kun lapset?

Olen todella varovainen sanoissani, arvioin koko ajan juttukumppania ja mietin tarkkaan mitä sanon ja kerron itsestäni. Varmaan vanha tapa "menneestä elämästä".

Jos ystävystyn paremmin jonkun kanssa esim, töiden kautta tai koulusta, pelkään että jotenkin menneisyyteni paljastuu ja kaveruus loppuu siihen. Käytin monta vuotta aineita elämästäni ja monesti voi puheeksi tulla asioita jotka sivuavat elämääni ja silloin olen kiusaantunut ja vastailen vain epämääräisesti. Pari kertaa olen ystävystynyt ja kun ihmiset ovat saaneet tietää että olen entinen narkomaani, ei heitä enää paljon näy.

Olisi niin mukava saada ystäviä, oikeita ystäviä joille voisi soittaa ja kertoa huolensa tai jutustella kuulumisia. Oikea luotettava ystävä jonka kanssa voisi keventää taakkaa kun maailma potkii päähän.

Vaikeaa on tuo ystävien saaminen.