parisuhteen kommunikaatiosta

Ollaan vauvan kanssa kamalassa räkätaudissa ja sen lisäksi on ongelmia käden toiminnan kanssa. On siis sekä kipuja että liikerajoitteita. Eilen pyysin miestä auttamaan hiustenharjaamisessa kun en itse kivulta siihen pysty. En pysty avaamaan pilttipurkkeja, höyläämään juustoa, vaipanvaihto hankalaa ym näin esimerkkinä arjen hankaluuksista.

Jos mies asuisi tällä planeetalle se tajuaisi kuinka hankalaa mun on arkea pyörittää ja että olen jo flunssan takia väsynyt.



Kuitenkin sille näyttää kaikki asiat tulevan yllätyksenä vaikka olisin juuri sanonut sille suoraan tai on nähnyt jonkin konkreettisen tilanteen joka hankala. Äsken ehdotin että hän voisi valmistaa salaattia mutta ei ottanut eka kerralla kuuleviin korviinsa. Toisen kerran sanoin taas asiallisesti ja ystävällisesti ja siihen tiuskii et "ai sua sit vai väsyttää". Hermostuin ja sanoin että "joo, vittu! Ei pysy veitsi kädessä että voisin salaattia pilkkoa."



Tästä seurauksena että mies kiukutellen teki salaatin samalla piiloagressiivisesti naljaillen kuinka saamaton mä oon. Nielin oman ärtymykseni ja pyysin anteeksi että tiuskasin/kirosin johon mies katsoi asiakseen pitää luennon siitä kuinka lapsi oppii kiroilemaan kun puhun niin rumasti. (Meillä ei siis todellakaan joka lauseen yhteydessä kiroilla vaan poikkeustilanteessa kun hermostun. Mies ei koskaan kiroile edes suututtuaan.)Sen jälkeen ihmetteli että miksi en voi pyytää häneltä nätisti ja että hän ei haluaisi elää mun kanssa mutta lapsen takia joutuu sietämään mua.



Annoin nuokin kommentit mennä korvasta ulos ja yritin jotain normaalia jutella tyyliin televisio-ohjelmista johon mies mökötti ja vaihtoi huonetta. Nyt se sitten tuolla möksii kunnes tulee jossain vaiheessa tallomaan mua taas lyttyyn. Mä kun en koskaan saisi hermostua mistään herra täydelliselle. Mulla ei ole mitään mahdollisuutta purkaa omaa ärtymistäni sillä olen koko ajan kiinni vauvan hoidossa. Mies ei ota yhtään huomioon että muakin voisi pelottaa/ahdistaa ja väsyttää tää arki kun olen uudessa tilanteessa ja täytyy opetella elämään "ilman" toista kättä. Loukkaa se että yritän olla sovitteleva mutta mies ei tule yhtään vastaan. Hän ei koskaan pyydä mitään anteeksi vaikka joskus toteaakin että teoreettisesti on mahdollista että hän on minua loukannut sanomisillaan.



Mitä mieltä olette tästä?