Kaipaisin neuvoja ja mielipiteitä, en todella tiedä mitä tehdä.

Vähän taustaa: miehen vanhemmat ovat jo melko iäkkäitä ja sairastavaisiakin (muistisairautta ym.), asuvat omakotitalossa ja kaikki kolme lastaan noin 100km:n säteellä kukin eri suunnilla. Nyt alkaa tilanne olla se, että eivät enää pitkään ehkä pärjää ihan omillaan, pitäisi jonkun olla lähellä vähän "vahtimassa", mutta laitoshoitoonkaan ei vielä ole tarvetta.



Nyt miehen veli on keksinyt ratkaisuksi, että appivanhemmat ostaisivat talon meidän naapurista, joka on myytävänä. Tämä on todella kurja tilanne, koska tiedän, että meidän pitäisi auttaa ja tunnen itseni todelliseksi luuseriksi, jos alan laittaa hanttiin, mutta tiedän myös sen, että minä olen itse kohta laitoshoidossa, jos työtaakkani tästä kasvaa, meillä on pienet lapset, joista yksi on erityislapsi, mies tekee paljon töitä, eli olen toisinaan paljon yksin lasten kanssa ja yritän vähän tehdä palkkatyötäkin tässä sivussa. Tällä hetkellä arki sujuu, vaikka olen välillä aika poikki, mutta jos appivanhemmat muuttavat naapuriin ja pitää alkaa olla tekemisissä päivittäin (auttamaan kaikenlaisissa asioissa ja luopumaan harvinaisista rauhallisista hetkistä oman perheen parissa), en usko, että jaksan. Lastenhoidossa heistä ei ole apua sairauksiensa vuoksi, pikemminkin heitä pitää vahtia jos ovat lasten kanssa, eivät välitä allergioista, tai jollain tavalla myönnä sitä, että yhdellä on erityistarpeita. Kaikki on mennyt tähän asti hyvin, kun näemme noin kerran kuukaudessa.



Miehen perhepiiri on tiivis ja välit ovat läheiset sisarusten perheiden kesken ja jo ajatuskin, että alan laittaa vastaan tätä hanketta tuntuu pahalta. Ymmärrän senkin, että jos heidän on muutettava lähettyville jotakuta lapsistaan, mieheni, tai siis meidän perhe on ainoa mahdollinen.



Olen nyt miettinyt, että voisinkohan ehdottaa sellaista vaihtoehtoa, että jos voisivat katsella taloa vaikka puolivälistä meitä ja miehen veljen perhettä, mutta sitten tosin matkaa olisi taas useampi kymmenen kilometriä. En kaipaa nyt moralisointia tyyliin, että ennenvanhaankin vanhempia sukupolvia autettiin, vaan järkeviä mielipiteitä, mitä ihmettä tehdä. Mieheni kanssa emme ole vielä juurikaan jutelleet aiheesta, olen yrittänyt vältellä, kun en tiedä mitä sanoa.