Depressiivinen luonne. Miten elää sen kanssa.

Syvällinen, kyllä. Olen jopa työskennellyt yliopiostossa tutkijana, ja asioiden puntarointi on tuttua. Siinä työssä ei tyydytä pinnalliseen pohdintaan varsinkaan silloin kun on itse vastuussa tutkimuksesta.



Syvästi tunteva, joo. Olen sitäkin. Joskus suorastaan ihmettelen ihmisiä, jotka selittävät toimintaansa järjellä. Järkisyin ostetaan sellainen ja tällainen auto, vaikka mahdollisesti talous-, turvallisuus-, ja ympäristöjärki puoltaisi julkista kulkuvälinettä. Sen sijaan tutkijan työssäni minäkin osasin olla raadollisen järkevä. Jopa siinä määrin, että pystyin muita paremmin kyseenalaistamaan omina kuningasajatuksinani pitämäni päätelmät.



Salaperäinen, mielenkiintoinen, kiehtova... no jaa. Iloluontoisuuteen taipuvaisetkaan eivät paljasta kaikkia ominaisuuksiaan kerralla. Ja iloluonteisen tahi surumielisen salaperäisyyden takaa ei välttämättä löydy mukavia asioita.



Hyvä ja uskollinen ystävä. Voi olla, että surumielisillä ihmisillä on vähemmän seuraa ja vähemmän sellaista kaveripiiriä, josta voi sukeutua ystävyyssuhteita, joten ehkä meidän surumielisten pitää tosiaan panostaa ystävyyteen vähän enemmän.



Depressiivinen luonne, taipumus surumielisyyteen, ei minusta ole sen huonompi kuin iloluontoisuus. Molemmat aiheuttavat kärjistyessään murheita. Jos masentuu vakavasti, on olemassa itsemurhan tai ruumiillisen sairastumisen riski. Toisaalta, nuo iloluontoiset seurankeskipisteet näyttävät minusta kylvävän ympärilleen sosiaalisia ongelmia. Ei tarvitse kuin ajatella iloista ja kaunista nuorta naista, jonka ympärillä käydään sitten vaikka millaisia sosiaalisia kilpailuja, ja joissa satutetaan toisia. Nuo ilopillerit vain eivät taida juuri ymmärtää, mitä heidän ympärillään toisinaan tapahtuu.



Siitä olen varma, että nauru pidentää ikää. Haikeus ja surumielisyys voivat olla kauniita asioita. Siitä huolimatta niitäkin kannattaa pyrkiä hiukan hillitsemään. Kunnon nauru ja riemu toisinaan saattavat muuttaa masennuksen siedettäväksi haikeudeksi.



Vaikutat siltä että olet hyväksynyt depressiivisyytesi. Minusta se on tärkein ja arvokkain asia, jonka mainitset. Sinusta ei ilopilleriä tule, kuten ei minustakaan. Silti sinulla on oikeus hyvään elämään, iloon siinä mielessä kuin se sinulle on mahdollista, ihmissuhteisiin, parisuhteeseen, seksiin, kohtuulliseen elintasoon ja niin edelleen.



Meitä murheenlapsia elää valtava määrä tässä väkisin ylläpidettävän ilon ja tyhjään perustuvan onnen maailmassa. Meidänkään ei tarvitse ruveta pessimisteiksi, mutta minä arvelisin, että depressiivisyys ja realismi käyvät jotenkin käsi kädessä. Ja se taas on opettanut minua iloitsemaan siitä, mitä minulla on: kitaransoitosta, ystävistä, merestä ja vaikkapa tästä kirjoittamisesta. En kaipaa ilooni riehakasta juhlintaa, vaikka joskus kyllä mielelläni osallistun kunnon bileisiinkin. Niiden ilo vain pakkaa vaihtumaan päänsärkyyn jo aamutunteina :D



Toivotan hyvää ja rauhallista jatkoa sinulle!

Kiitos kauniista kirjoituksesta, 2! :-)

Tuntuu hyvältä kuulla että meitä surumielisiä, tummasävyisiä ihmisiä on muitakin. Tässä muovisessa maailmassa.



Pystyn parhaimmillaan olemaan hauska ilopilleri. Tai ainakin ennen pystyin. Mutta se hauskuus ja nauru on aina ollut vain hetkellistä. Sitten olen liukunut tavanomaiseen synkkyyteeni. Koomikon kyyneleet ja niin edelleen...

luova, sydämellinen, hellä, hyvä ystävä, syvällinen ja inhimillinen persoona.

kannustaisin hakemaan apua. Mistä tiedät, oletko pohjimmiltasi depressiivinen? Ehkä olet oikeastaan valoisa ihminen, mutta sinulle on vain sattunut kaikkea ikävää. Depressiivinen on ainakin minulle aika vahva sana, melankolinen on eri asia.