Mahdottoman ujo ja vierastava 1-vuotias!

Tyttäresi taitaa olla samansorttinen tässä asiassa omani kanssa. Hyviä vinkkejä annoit. Olenkin luonnostani menetellyt siten, että en ole pakottanut tyttöä kenenkään syliin tms. Viime päivinä on jopa tuntunut, että ehkä vierastus onkin taas vähenemässä. Hän ei saanut tänään esim. mitään kohtausta, vaikka tuntematon huoltomies tuli meillä käymään. Olen huomannut senkin, että riippuu tosiaan lähestymistavasta vierastaako tyttö vai ei. Jos häntä vain tuijotetaan totisena (bussissa) alkaa kova vierastaminen. Jos taas vain vilkaistaan hymyillen, saattaa hän jopa hymyillä takaisin!



No, annetaan lastemme kasvaa omanlaisiksi yksilöikseen. Täytyy vaan rohkaista sitten varmaan vanhempana kevyesti ja harjoitella hoitoon menoa riittävän pitkään.

Vierastaminen alkoi muutaman kuukauden ikäisenä ja loppui vasta pari kuukautta ennen kuin hän täytti kaksi vuotta. Edes naapurin tädit, joita sentään nähtiin lähes päivittäin, eivät saaneet tulla lähelle. Jos vieraita tuli kylään niin huuto alkoi heti ja me kehotettiin heitä katselemaan muualle.



Mikään ei auttanut. Neuvojia kyllä riitti. Olisi esim. pitänyt karaista lapsi ja vain jättää vieraitten hoitoon. Jonkun kerran yritin hönen kanssaan seurakunnan kerhoon, mutta poika yritti kaikin voimin vetää minut pois sieltä.



Sitten yhtäkkiä vähän ennen kaksivuotissynttäreitään, tämä nuorimies päättikin tehdä täyskäännöksen ja alkoi halaamaan ja pussaamaan naapurin tätejä, sukulaisia ja tuttavia oikein urakalla. Nyt 3,5 vuotiaana yleensä tarkkailee hetken aikaa vieraita vähän matkan päästä, mutta kohta hän onkin sitten menossa syliin ja haluaa leikkiä heidän kanssaan.



Joskus se vanha ujo/vierastava poika sieltä kuitenkin tulee esille. Esim. muutama viikko sitten käveli pojalle hyvin tuttu ihminen vastaan (ei ollut tosin nähnyt tätä muutamaan kuukauteen) ja poika meni ihan lukkoon, kun tämä henkilö asteli oikein ilahtuneena reippaan askelin meitä kohti. Eli yllättävät ja nopeasti muuttuvat tilanteet pelottavat.



Itse olen ajatellut, että ihmiset ovat erilaisia ja hyvä niin. Poikamme on hyvin kiltti/herkkä ja käy esim. lohduttamassa, jos hän huomaa, että toinen lapsi on surullinen. Hän antaa mieluusti lelunsa toiselle lapselle, jos toinen lapsi ilmaisee haluavansa sen.



Itselläni on lähinnä huolenaiheena sellaiset lapset, jotka jyräävät muut lapset alleen. Pojallamme on selviä vaikeuksia ymmärtää esim. että toinen lapsi tulee ja mitään sanomatta riistää lelun häneltä. Pitänee vain toivoa, että poikamme oppii elämänkoulussa pitämään puoliaan.

Meidän poika oli noin 8-kuiseksi saakka tosi nauravainen, iloinen ja valloittava. Istui vieraidenkin sylissä. Sitten tuli stoppi. Selvästi poika vakavoitui ja muuttui araksi. Pahimmillaan kausi oli viime keväänä vähän päälle vuoden iässä. Silloin ei vieraan tarvinnut kuin sanoa moi, niin poika huusi hengen hädässä. Edelleenkin on sellainen, että jos paljon porukkaa on samassa paikassa, haluaa syliin ensin tarkkailemaan. On kuitenkin jo todella paljon helpottunut tuo vierastaminen, nykyään meille voi tulla (ei montaa, mutta muutama ihminen kerralla) kuka vain kylään ilman mitään pelkäämisiä. Heti ollaan leluja esittelemässä. Syliin ei kuitenkaan vieraille mene. Mummojen ja vaarien/muiden läheisten ihmisten syliin menee vähän ajan päästä ensin katseltuaan tai jos minä en ole näköpiirissä lainkaan.



Enkä usko, että voi millään olla niin asiat, että vain turvattomat lapset vierastavat. Poika on esikoiseni (mieheni toinen lapsi) ja päässyt vauvasta asti joka ikisestä kitinästä syliin. Ei ole huudatettu koskaan, öisin ollaan paikalla melkein heti, kun poika huutaa. Olemme myös mielestäni onnistuneet tarjoamaan lämpimän, rakastavan ja hellän mutta kuitenkin määrätietoisen kodin ja " kasvatuksen" . Kaikki lapset vain eivät ole samanlaisia.



Huurre ja poju 1v8kk

oli 1-vuotiaaksi asti täysin vierastamaton, esim. perhekerhoissa meni niin ettei edes menoltaan ehtinyt miettiä missä äiti on. Sitten joskus 1 v jälkeen alkoi tulla pikkuhiljaa vierastamista. 1.5 -vuotiaasta on ollut ryhmiksessä 2-3 pvnä viikossa osa-päiväisesti. Vierastaminen on jatkunut lapsiryhmässä olemisesta huolimatta. Pitkään on ollut sellainen, ettei ole esim. reagoinut päällisin puolin mitenkään jos joku on ottanut lelun pois kädestä. Nyt 2.5-ikävuoden lähestyessä on pikkuhiljaa ruvennut pitämään puoliaan (siinä vaiheessa kun tosissani mietin pitääkö minun äitinä ruveta pitämään pojan puolia). Alkanutkin pitää puoliaan. " se on MUN auto" . Vielä tulee suru puseroon, jos ilkikurinen lapsi vetää tukasta tai tönäisee. Mutta periaatteessa ei ole tapahtunut muutosta olosuhteissa (osapäivähoito) tai äidin reagoimisessa leikkitilanteisiin, niin ujous on väistynyt, on rohkaistunut.En koskaan perhekerhoissa lykännyt itsekseen ujostuttaviin tilanteisiin, vaan sai olla äidin lähellä jos halusi. Vielä muutama kuukausi sitten mummolaan mennessäkin piti 1/2 - 1 tunnin hiljaisen tuokion ennenkuin uskaltautui juttelemaan, nykyään juttelee kaikille aikuisille ja lapsille ihan tuosta vaan. Kyllä se varmaan teilläkin ajan kanssa.

en enää tarkalleen muista milloin vierastaminen alkoi, mutta hyvin ujo ja hitaastilämpenevä poikani oli noin 1-2 vuotiaana. Tuolloin asia vaivasi minua kovasti, sillä olin silloin vielä kotona hänen kanssaan ja kaikki sosiaaliset kanssakäymiset olivat aika raskaita, kun poika niin kovasti näytti vierastavan/pelkäävän muita. Me kävimme hänen kanssaan puolivuotiaasta lähtien säännöllisesti muskareissa, kerhoissa, vauvauinnissa ja puistoissa, mutta eipä se poikaa yhtään reippaammaksi tehnyt. Poika saattoi tosiaan vierastaa ihan tuttujakin ihmisiä.



Poikani on nyt viimeisen vuoden aikana reipastunut tosi paljon. Enää hän ei vierasta uusia ihmisiä ja lämpeneekin paljon nopeammin. Perusluonteeltaan hän on hieman ujohko ja erittäin rauhallinen, mutta on sosiaalisissa tilanteissa hyvin reipas ja vieraissakin paikoissa lähtee pienen mietiskelyn jälkeen muiden lasten pariin tai tekemään omia tutkimusmatkojaan.

Meidän poika itki ekat vierastusitkunsa kaiketi 3kk neuvolassa, kun th otti syliin. Vierastus jatkuu. On ollut todella kova vierastamaan koko ajan ja edelleen vieraat ihmiset tai tututkin, joita näkee harvoin, saa pojan hämilleen. Jos mun veli esim. yrittää ottaa syliin (asutaan eri paikkakunnilla), poika kääntyy heti mua kohti.



Ihme ja kumma, tämä on varmaan ainoita asioita, joista en ole ollut huolissani;) Esikoisen kohdallahan sitä murehtii kaikenlaista. Tietysti se on joskus raskasta, kun aina pitää äidin syli olla valmiina. Kuitenkin minusta se on aika suloista ja olen ajatellut, että vaikka koen toisinaan epäonnistuneeni äitinä (lyhyt pinna jne..) niin silti poika tuntee olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi minun lähellä.



En ole missään vaiheessa yrittänyt työntää poikaani väkisin kenenkään syliin sanomalla, että älä nyt, olehan reipas ja toivon, ettei kukaan muukaan sanoisi noin pojalleni. Helposti nuo suuret ikäluokat saattaa laukoa suustaan vaikka mitä...

minulla oli vielä yhtä ujo tyttö 1,4kk, aloitti vierastamisen puolivuotiaana, ja vielä siis 1,4kk iässä ei mennyt kuin ihan satunnaisesti edes isovanhempiensa syliin. Itku tuli kun kassatädit moikkasivat, vaikka tyttö moikkasi ensin, mutta vastata ei olisi saanut, saati päin katsoa. Isoveljensäkin oli aina aika ujo, mutta hyväksyi sentään " omat ihmiset" eli isovanhemmat, serkut jne..



Luin sitten jopa lapsikirjoja, mitä en yleensä harrasta, ja löysin ihan asrvostetun lapsitutkijan kirjasta sellisen prosenttiluvun, että suurin osa 1,2-1,6 vuotiasita lapsista kykenee ns monikiintymys suhteisiin, eli kiintyy aitiin, isään, hoitajaan, mummiin kummiin jne. Mutta vajaa kymmenes lapsista kykenee kiintymään vasta yhteen ihmiseen.



Lohdutuksena että 1,6kk iässä tyttö oli sitten kylmiltään ekaa kertaa kolmena päivänä 8h isovanhemmillaan kun oli pakollista menoa. Meni ihan loistavasti. tyttö oli muuttunut ihan parissa kuukaudessa rohkeammaksi.



vuoden ja 11kk iässä hän meni päivähoitoon kun aloitin opiskelun. Tiesin tytön arkuuden ja totutin häntä kaksi viikkoa hoitoon aloittaen ihan tunnista kerrallaan. Ekan viikon huusi kun vein ja edelleen kun hain. ekan viikon torstaina jätin kahdeksi tunniksi minkä huusi kokonaan. Torstai iltana hän sitten kotona katsoi minua ja sanoi, äiti tuli takaisin, perjantaina pillahteli itkuun muttei sentään huutanut koko aikaa. TAisi hoksata sen mitä ääneenkin koitin hänelle jatkuvasti kertoa että äiti tulee varmasti takaisin. Toisella viikolla itki eroitkut ja ehkä välillä kun tuli ikävä. Sen koommin ei ole itkenyt viedessä, ei nukkumaan mennessä tms.



Edelleen suhtautuu vieraisiin varauksella, mutta kaikkia lähipiirin ihmisiä rakastaa, ja ryntää suoraan luo vaikka olisi kuukausi pari siitä kun viimeksi nähty. Valoa on siis tunnelin päässä, Sinulla luultavasti jo parin kuukauden sisällä.



Ps, minä imetin aika pitkään ja paljon sain kuulla että teen tytöstä aran kun en päästä häntä irti. Imetit tai et niin älä vain keksi että sinä teet lapsesta aran, ellet sitten väitä että kaikki vieraat purevat nenän pois, lapset ovat omia pikku persooniaan jo pienestä pitäen ;o)



Itsekin olin pienenä todella arka, mutta kauhea suupaltti minusta vaan isona tuli :o)

eli onpi enemmänkin noita ujostelijoita. Kaikilla on sitten kuitenkin sujunut ihan hyvin näemmä.



Minä en muuten enää imetä (loppui 7kk iässä). Lasta hoiti hänen isänsä lapsen ollessa 4kk-9kk. Lapsella on tasavartainen suhde kumpaakin vanhempaan (ei näytä arvottavan minua korkeammalle kiintymyksessään). Eli meidän kohdallamme ei toteudu tuo vain yhteen kiintyminen.



Meinaan lähteä töihin tämän kuopuksen ollessa 2-vuotias. Toivottavasti siihen mennessä jo hellittää!

Vaikka monesti ihmiset ajattelee toisin. Ennen ilmeisesti ajateltiinkin että vierastus olisi jotenkin huono ominaisuus ja turvallisesti kehittynyt ei vierastaisi. Nykytietämyksen mukaan ajatellaan toisin. Ei siis kannata kerskua " meillä on reipas ja ulospäin suuntautunut lapsi joka ei ole koskaan vierastanut" . Silloin voi ollakin kyseessä että äidin ja lapsen suhteessa on jotain pielessä. Esim. masentuneiden äitien lapset eivät yleensä vierasta.

Tosin se, miten vierastaminen ilmenee, on varmasti luonne kysymys. Enkä siis sano että ekan lapsenkaan kohdalla olisitte tehneet mitään väärin. Yritin vain lohduttaa ettei kuopuksenkaan kohdalla mitään väärin ole tehty.



Meidän pojalla oli pahin vierastuskausi jo jonkin verran ennen 1v synttäreitä. Ehkä pahimmillaan vierastus oli n. 9 kk ikäisenä mutta kyllä vieläkin (ikää nyt 1v5kk) vierastetaan jonkinverran jos joku tulee liian äkkiä tekemään tuttavuutta. Jostain syystä esimerkiksi toista mummoa on aina vierastettu (yleensäkin naisia enemmän) ja vaikka yökylässä ollaan, ei koko aikana vierastus mene oikein ohi. Ja tämä jatkuu siis vieläkin. Toisiin ihmisiin taas tutustuu tosi äkkiä, esimerkiksi erään tuttavan mies sai poikamme " luottamuksen" ihan heti ensitapaamisella kun mies ei kiinnittänyt poikaamme mitään huomiota vaan poika sai itse mennä tekemään tuttavuutta.



Poika aloitti pph:lla 1v3kk ikäisenä ja se toi selvästi lisää rohkeutta (saattoi tietty ikäkin vaikuttaa. Mielestäni kuitenkin pph on ehdottomasti paras paikka ujohkolle lapselle, jos hoitoon viemistä mietitte.

Se oli rohkaiseva. Kun tarkkaan mietin, vierasti esikoinenkin, mutta ennen yhtä ikävuotta. Olen miettinyt sitäkin miten tuo sijoittuminen sisarussarjassa vaikuttaa asiaan. Esikoinen oli kahden suvun ainut vauva ja hänet totutettiin jo alusta asti katseiden ja huomion keskipisteenä olemiseen (tai siis tottui väkisinkin, kun kaikki huomioi ja tuijotti kyläpaikoissa jne). Kuopus on taas jäänyt pitkälti isosiskon varjoon vauvana, kun kaikki yritti olla tasapuolisia ja antaa isommalle paljon huomiota, jotta ei tulisi syrjäytetty tunne hälle. Pieni sitten tottui olemaan katveessa. Nyt, kun hän kävelee ja touhuaa, kiinnitetään häneen kaikkialla kovasti huomiota. Esim. busseissa naiset tuijottelevat häntä ja puhuvat - jopa koskevat - häntä. Tällöin hän saa itkukohtauksen. Ehkä hän on ylipäätään herkkä lapsi.



No, tässä itsekseni lapsestani puhelen. Kaipa ujous on jäänyt jotenkin aliarvostettuun asemaan, kun ulospäinsuuntautuneisuutta yliarvostetaan.. jostakin näin luin. Eipähän ujous ole mikään sairaus, josta pitäisi parantua. Itse en vaan ole pohjimmiltani ujo ollenkaan. Siksi tätä varmaan pohdin niin kovasti.

Tai tyttö jo tosin kohta 2v mutta tuollaista oli jo muutaman kuukauden iästä tuonne puolentoistavuoden ikään - joten on kyllä tullut asiaa selviteltyä joka kantilta! :) Lopputulos kuitenkin on ollut useamman lääkärinkin ja neuvolatätin suusta että on aivan normaalia jopa noinkin pitkäkestoisena ja on täysin luonteesta kiinni (siis jos ei nyt mitään perustavanlaatuisen erikoista ole tapahtunut) eikä mitenkään toisin tekemällä " korjattavissa" . Päinvastoin tosiaan silloin jos minkään asteista vierastamista ei ilmene on syytä huoleen. Ainoa ohje jota olen saanut on ollut että lasta ei pitäisi mummojen tai muidenkaan säikytellä eikä pakottaa mihinkään vaan mieluummin antaa olla rauhassa ettei vierastaminen muutu peloksi. Ja mitä enemmän lapsen ehdoilla menee niin sitä nopeammin helpottaa eikä jää mitään " traumoja" . Meillä olen kanssa huomannut että ne jotka eivät ole kiinnittäneet tyttöön mitään huomiota ja jopa tarkoituksellisesti välttäneet katsomastakin kokonaan ovat olleet niitä joita tyttö on oma-aloitteisesti sitten jossain vaiheessa lähestynyt ja jopa kivennyt syliin vaikkei niin usein olisi tavannutkaan. Mikään sylittelijä ei kuitenkaan ole vieläkään kuin ihan tutuimpien kanssa. Sen sijaan muutamaa joita tapaamme edelleenkin usein ja jotka silloin pahimpaan aikaan pyynnöistä huolimatta eivät ole " pitäneet näppejään erossa" tytöstä tyttö välttää vieläkin vaikka muuten onkin jo helpottanut. Kieltämättä välillä ollut kurjia tilanteita meilläkin kun tosiaan puolikin tuntia mennyt ettei tyttöä ole voinut maahan edes laskea kun joku on tullut käymään ja etenkin silloin jos ko vieras vielä kaiken päälle töksäyttelee jotain tosi viisasta... Ehkä kurjinta koko hommassa on juuri se että jotenkin rivienvälistä aina tunnutaan syyttävän äitiä ja kun ei kaikille jaksa aina selittäkään kun tuntuu että eivät edes usko... Mutta jokatapauksessa on ohimenevää vaikka ei miksikän kaikkien kaveriksi ja joka syliin menijäksi tulisikaan! Koita vaan jaksaa... Meillä tietysti helpottanut se että tyttö on ainoa lapsi eikä kokemusta muunlaisesta edes ole. Totta kuitenkin tuo mitä sanoit että eipä ole tullut mieleenkään töihin lähteä - paitsi ihan vasta viimeaikoina vähitellen.

Meillä samanlainen tilanne vuoden ikäisen lapsen kanssa. Nyt olen miettinyt, että pitäisikö hetkeksi unohtaa kaikki perhekerhot ym, josko vaikkapa parin kuukauden päästä olisi helpompaa? Meillä asuu kaikki sukulaiset ja tutut lapsiperheet kaukana, joten hyvin harvoin kyläillään missään tai meillä käy vieraita. Siitä syystä olen jatkanut perhekerhoissa käyntiä muutaman kerran viikossa. Itselle ne ovat tärkeitä henkireikiä, mutta lapselle tällä hetkellä stressin aiheuttajia, enkä tietenkään itsekään noista mitään irti saa, jos lapsi itkee koko ajan. Olen ajatellut, että itkuista huolimatta mennään ja jossain vaiheessa itkut helpottavat, kun lapsi saa kuitenkin olla sylissäni vaikka koko ajan. Mietityttää vaan, että aiheutanko tällä lapselle jonkun trauman tuollaisia ryhmätilanteita kohtaan :/

Lapseni on pian 2-vuotias,ja vierastaa ja reagoi herkästi uusiin ihmisiin ja asioihin.Tämä keskustelu oli erittäin hyvää luettavaa kun juuri olen miettinyt että mikä menee vikaan..Hän on välillä ollut hyvin reipas ja on voitu käydä missä vaan,nyt 1,5 v iän jälkeen voimistunut arkailu.Vierastaa meidän ystäviä,vieraita tarhantätejä jne.On aloittanut päiväkodissa vuoden ikäisenä ja kaikki meni hienosti alkuun.Nyt on niin tottunut tuttuihin täteihin ja lapsiin että uudet aiheuttaa ahdistusta.Jos ollaan viikko lomalla menee aina viikko aikaa palautua hoitoon palaamisesta ts unet levottomia ja lapsi jopa itkeskelee.Olen pelännyt onko tämä jotenkin minun aiheuttamaa käytöstä,mutta jotenkin vaikea uskoa että olisi.Vietetään hirmu rauhallista aikaa keskenään vapaa-ajat ja vältän lapsen kuormittamista liikaa.

Hän on ehkä herkkä ja hitaastilämpiävä lapsi,vaikka meistä vanhemmista on tuntunut niin reippaalta.