Te joilla kaksi tai useampia lapsia!

3 lasta

Mun kuopus syntyi huomattavasti aiemmin kuin oli tarkoitettu. Olin kai (virheellisesti) uskotellut itselleni, että toinen raskaus ja synnytys sujuvat jotenkin vähemmällä vaivalla kuin ensimmäinen, mutta toisin kävi.



Lapsen syöksysynnytyksen ja teholle viennin jälkeen en oikein edes tajunnut saaneeni juuri vauvan. Mies kärräsi minut sinne teholle katsomaan vauvaa jossain vaiheessa, mutta en jaksanut olla hänestä kiinnostunut jostain kumman syystä. Se oli tosi outo tunne. Tilanne muuttui heti, kun pääsimme sairaalasta kotiin ja sain vauvan kunnolla vierihoitoon.

Toista odottaessa asiaa kyllä mietti, kolmannen kohdalla enää ei.

Lapsen itku, valvominen ja huoli terveydestä hidastivat lapseen tutustumista, kun käsissä oli vain huutava, omituinen möykky, johon ei meinannut saada kontaktia. Sitten kun lopulta saatiin tilanne haltuun lääkäreiden avulla, löytyi se oma ihana lapsi sieltä kaiken paskan alta. Silloin vasta pääsi kunnolla tutustumaan ihan vain lapseen, eikä pelkästään opettelemaan lääkkeitä, sairausasioita ja muuta.



Plus että kun kakkonen syntyi, etäännyin hetkeksi esikoisesta, koska kakkosen hoitaminen oli niin rankkaa. Tuntui, että esikoinen on vain tiellä, rasite ja haittaa elämää. :/ Siltähän se tuntuu, kun voimat eivät riitä. Onneksi esikoisella oli muitakin aikuisia ja niin paljon ikää, että selvisi tuon alun yli ihan ok.



Totta kai sitä tuntee syyllisyyttä, kun oma lapsi tuottaa ärtymystä, pelkoa, stressiä ja jopa vihaa (miksei se nuku jne.). Kyllä nuo silti rakkaita ovat ja kun itse tietää, ettei se paha olo johdu minusta eikä ole myöskään lapsen tekosia, niin asian kanssa pärjää. Pitää myös olla rehellinen itselleen ja sanoa, että nyt ei jaksa tai nyt en pärjää.

Esikoiseen rakastuin heti, kun näin hänet. Imetys onnistui ja nukuin hänen vieressään ekan vuoden ajan ja suhde oli aika symbioottinen. Tulin uudelleen raskaaksi, kun esikoinen oli runsaan vuoden ikäinen ja heräili yöllä vielä noin 10 kertaa. Olin siis aika väsynyt ja kauhuissani, miten pärjään kahden kanssa. Raskauden yrittäminen aloitettiin noin aikaisin, koska esikoisen saamisessa meni useampi vuosi.



Kakkonen syntyi keskosena ja oli sairaalassa ekan kuukauden, sitten kotosalla monitorin ja nenämahaletkun kanssa toisen kuukauden, ennen kuin pääsimme suht normaaliin vastasyntynyt-elämään. Lisäksi kakkosen syntymän aikaan perheessä sattui kuolemantapaus. En oikein päässyt kiintymään kakkoseen, kun kaikki aika meni vain rutiineista huolehtimiseen, että jotenkuten selvittiin. Lisäksi piti samaan aikaan surra ja järjestää hautajaisia. Imettäminen ei onnistunut ja pumppasin maitoa vauvalle, sekin vei runsaasti aikaa. Esikoinen oli TOSI mustasukkainen ja oikeastaan vasta nyt, kun vauva on 9kk, on esikoisen käytös alkanut vähän helpottaa. Koska esikoinen oli niin vaativa ja olin myös paljon pumpussa kiinni, mies hoiti ja syötti vauvaa paljon, myös öisin. En päässyt missään vaiheessa kunnolla kiintymään vauvaan.



Nyt rakastan jo vauvaa, mutta pakko myöntää, että en rakasta häntä yhtä paljon kuin esikoista, mikä on ihan kamalaa. Toivon kovasti, että tilanne muuttuu, kunhan elämä tässä vielä vähän rauhoittuu ja aikaa kuluu. Minulla on tästä hyvin huono omatunto, enkä ole oikeastaan kenenkään kanssa asiasta puhunut. En kehtaa sanoa tätä, kun kaikki muut äidit tuntuvat hehkuttavan, että kyllä sitä rakkautta riittää ja ihmeellistä, miten voi rakastaa kaikkia lapsiaan niin valtavasti.

Onko teille käynyt niin, että jonkun lapsen kohdalla on kestänyt pitempään, että side lapseen on muodostunut? Mitkä asiat siihen vaikutti, ja tuliko lapsesta sitten ajan myötä yhtä läheinen kuin muista? Entä tunsitko syyllisyyttä asiasta?

Kuopuksen kohdalla kävi niin että mä rakastuin siihen heti, ihan mieletön yhteenkuuluvaisuuden tunne, sitä ei ollut kahden ekan kohdalla.

Yks asia on kyllä mistä olen tuntenut syyllisyyttä tai jotain? on se kun mun keskimmäinen lapsi on aina ollut mulle läheisempi kuin esikoinen. Mä en tiedä mistä se johtuu? enkä siitä että keskimmäinen on aina ollut helppo, toisinkuin tää esikoinen joka oli jo vauvana vaativa ja osin hankalakin.

Nyt onneksi kun esikoisella on jo ikää niin ollaan lähestytty toisiamme, ehkä tosin enemmän kaveripohjalta, mutta mä hyväksyn senkin kunhan vaan päästää mut lähemmäksi itseään.

jotka vastasitte. Meillä lapsen raskausaikaan osui erittäin stressaavia asioita, ja myös aika syntymän jälkeen oli hankalaa. Vauva on alusta asti ollut itkuinen ja tyytymätön, ja tunnen usein, etten kaikesta yrittämisestä huolimatta pysty tekemään hänen oloaan niin hyväksi kuin haluaisin ja mihin minun pitäisi pystyä (ja missä onnistuin esikoisen kohdalla). Tunnen usein riittämättömyyttä ja mietin että vaikuttikohan korkea stressitaso raskausaikana lapseen jotenkin. Sellainen mieletön yhteys mitä esikoisesta koin heti ensi hetkestä jotenkin puuttuu - rakastan lastani kyllä, kyse ei ole siitä, mutta tuntuu kestävän tosi kauan että saisin luotua häneen sellaisen siteen kuin esikoiseen. Ehkäpä se tästä, ajan kanssa.



ap.

Meillä myös kakkoseen kiintyminen kesti pidempään kuin ykköseen, vaikka keskosuus yms. ongelmat oli meillä ykkösen kanssa.



Mutta myöhemmin osat ovat melkein vaihtuneet. Tää juniori on niin mun luonteinen, meillä on samanlainen ajatuksenjuoksu ja hän pitää läheisyydestä enemmän, joten yhteys tuntuu joskus vahvemmalta. Ei silti poista kiintymystäni esikoiseen, se on vaan erilaista.



Ja tää kuopus tosiaan ehti johonkin 3 kuukauden kieppeille ennen kuin kiinnyin samalla tavalla kuin esikoiseen heti syntymän jälkeen.

ja esikoiseen suhde on ollut alusta asti vaikeampi. Vaikea odotusaika, vaikea synnytys, alipainoinen ja koliikkinen vauva ja lievä synnytyksen jälkeinen masennus. Ja lapsi on ihan eri luonteinen kuin minä.



Toisen lapsen kanssa vaikean odotusajan jälkeen vaikeahko synnytys, vauva lastenosastolla, mutta kun saatiin vauva kotiin hän oli "helppo" lapsi heti siitä pitäen. Ei masennusta, eikä yövalvomisia. Ja omaa samanlaisen luonteen kuin minä.



Rakastan molempia lapsia hurjasti, mutta välillä huomaan, että nuoremman lapsen kanssa on minun helpompi tulla toimeen. Tunnen tästä (tietysti) syyllisyyttä, mutta kuka ei tuntisi?

Ja syyllisyyttäkin olen kokenut, mutta kun täydellistä lasta, vanhempaa, elämää tai maailmaa ei kukaan saa. Aina on vain kompromisseja, mieluisampia ja vastenmielisempia.



Nyt suhteet lapsiin ovat niin hyvät kuin voivat olla. Parhaani olen kuitenkin aina yrittänyt.

Ja syyllisyyttäkin olen kokenut, mutta kun täydellistä lasta, vanhempaa, elämää tai maailmaa ei kukaan saa. Aina on vain kompromisseja, mieluisampia ja vastenmielisempia.



Nyt suhteet lapsiin ovat niin hyvät kuin voivat olla. Parhaani olen kuitenkin aina yrittänyt.

ehkä vasta kolmas oli sellainen joka tuntui heti "omalta". Ekan kanssa rankka alku, syntyi täysin yllättäen etuajassa ja olin itsekin hyvin sairas.

Kesti kauan ennen kuin uskalsin kiintyä, ja lapsi ei ollut käytännössä lainkaan hereillä parin ekan kk aikana joten kontaktin saaminen oli vaikeaa.



Toinen lapsi oli vaan sanalla sanoen vaikea vauva. Aina pahantuulinen, tyytymätön, huusi koko ajan. On lisäksi täysin eri luonteinen kuin itse olen, välillä vieläkin tulee tunne, että en tajua tuota lasta yhtään (nyt 3v).



Kaikki silti yhtä rakkaita, en pode huonoa omatuntoa!

Neljä lasta ja jokaista olen rakastanut mielettömsäti jo odotusaikana.



Se mieletön rakkauden tunne kun vauvan saa syliinsä on aivan järjetön. Ekat viikot kun vauvaa piti sylissä vain itkin, kun rakkauden tunne oli niin pakahduttava.



Eikä se ole missäänvaiheessa vähentynyt.

4 lasta

3kk että nyt rakastan sitä. Se tunne tuli yhtäkkiä jollain kauppareissulla. Vauva oli koliikki ja todella itkuisa heti syntymästään lähtien, ja ekat kuukauden oli niin rankkoja ettei varmaan suurta rakkauden tunnetta osannut muodostaa, kiintymystä kylläkin. Ja lisäksi olin luullut että vauva-aika (ainakin edes ekat viikot) on paljon helpompia (kavereiden kokemusten perusteella) ja se pettymys siitä miten kamalaa se aika oli, varmaan toi oman mausteensa siihen. 2 seuraavaa on saanut rakkauden tunteen osakseen heti synnytyksestä. Nykyään kaikki yhtä rakkaita, vaikka kiukkukausien mukaan menee vähän että kuka milloinkin on tunnetasolla hieman suosiollisemmassa asemassa. Toisaalta kaikki osaavat olla säännöllisesti sekä ärsyttäviä että ihania, joten aika tasapuolista on=)

esikoiseen kiintyminen kesti pisimpään, vaikka juuri hänen kohdallaan äidinrakkaus oli (vauvan ollessa 2 viikkoa) kuin hyökyaalto. Jotenkin vaan käsittämätöntä, että olisin silti ihan tuosta vain ollut viemässä häntä 6kk iässä päiväkotiin, jos vain olisi onnistunut o_O



Onneksi ei onnistunut (ja tarvekin poistui), ja siinä noin 1,5v kohdalla oltiinkin jo ihan kuin paita ja peppu. Muitakaan lapsiani en ole hoitoon laittanut/laittamassa alle 2-vuotiaana ja 2-vuotiaankin hoitoonlaittamainen tuntuu ihan kamalalta.



t: neljän äiti

Esikoisen kanssa olin vähän hukassa,olin todella nuori ja aivan kädetön vauvan kanssa,mutta rakkaus,se iski heti.



Kakkonen taas,no,masuaikana se oli kivempi :) Ja ajattelin,että nyt menee hyvin,osaan kaiken jne. Kun lapsi syntyi osasinkin kaiken hoitamispuolen,mutta yhteyttä en saanut lapseen.



Osittain minua vaikeutti se,että esikoinen oli ollut 5 vuotta elämän keskipiste :) Oli vaikeaa aluksi jakaa rakkautta ja huomiota molemmille.



Rakastin kyllä lastani,mutta jotenkin etäältä. En osaa paremmin selittää.



Imetyskin sujui jne mutta silti tuntui,että no,tässä tää nyt on... Mutta sitten kun lapsi oli vähän yli puoli vuotta ja siitä noin vuoden ikään,rakkaus alkoi löytyä.



Nyt kun lapsi on 3v ajattelen et saatoi olla lievästi masentunut?

jotka vastasitte. Meillä lapsen raskausaikaan osui erittäin stressaavia asioita, ja myös aika syntymän jälkeen oli hankalaa. Vauva on alusta asti ollut itkuinen ja tyytymätön, ja tunnen usein, etten kaikesta yrittämisestä huolimatta pysty tekemään hänen oloaan niin hyväksi kuin haluaisin ja mihin minun pitäisi pystyä (ja missä onnistuin esikoisen kohdalla). Tunnen usein riittämättömyyttä ja mietin että vaikuttikohan korkea stressitaso raskausaikana lapseen jotenkin. Sellainen mieletön yhteys mitä esikoisesta koin heti ensi hetkestä jotenkin puuttuu - rakastan lastani kyllä, kyse ei ole siitä, mutta tuntuu kestävän tosi kauan että saisin luotua häneen sellaisen siteen kuin esikoiseen. Ehkäpä se tästä, ajan kanssa.

ap.

Kyllä se siitä ja juuri ajan kanssa! Minulta meni useampi kuukausi ennen sitä rakkaudentuntua. Mutta siitä lähtien rakkauden määrä on vaan kasvanut ja kasvaa edelleen! :) Lapsi nyt vuoden ikäinen ja ollut jo tovin ihan yhtä ihana ja rakas kuin esikoinenkin! Tsemppiä!