Te jotka olette varattuja mutta joilla on suhde toiseen,

Mä olen ollut mieheni kanssa 20 vuotta, aloimme seurustelemaan jo teineinä. Elämä on kuljettanut meitä eri suuntiin, eipä meillä juuri kovin paljon ole yhteistä, tai ehkä se on vähän väärin sanottu, että ei yhteistä, mutta ei me olla sillä tavalla puolisoita toisillemme, kuin avioliitossa tai parisuhteessa kuuluisi olla. Me ollaan sisko ja veli, elinkumppaneita, mutta ei elämänkumppaneita.



Meillä on yhteiset lapset, esiteinejä jo, kaunis koti, mökki, yhteisiä ystäviä, yhdessä hyvä elintaso. Eipä tuossa ole mitään niin kamalaa ja surullista, että kannattaisi erota, yrittää pitää palettia kasassa eri osoitteista, yhden ihmisen tuloilla, rikkoa lastern elämä vain oman itsekkään minäjaminunhaluni-ajattelulla.



Ollaan näistä asioista puhuttu mieheni kanssa moneen kertaan, aika yhteneväinen käsitys meillä asioista on. Ei varsinaisesti olla sovittu, mutta molemmat on hiljaa mielessään päättänyt, että toisen asioista ja menemisistä ei kysellä. En tiedä onko miehelläni joku suhde, kuinka vakava se on tai oikeastaan mitään, mutta en mietiskele sellaista. Eikä miehenikään kysele minun menoista tai matkoista. En varsinaisesti haluaisi suhdettani hänelle tunnustaa, mutta tuskin siitä mitään seuraisi jos asia hänen tietoonsa tulisi.



Minä en ole sillä tavalla nainen miehelleni kuin haluaisin, eikä mieheni mulle mies. Kumpikin meistä luultavasti hoitaa ne tarpeet muualla. Yhdessä hoidetaan lapset ja laskut, on meillä usein oikein kivaa keskenämme, mutta siinä ei ole mitään seksuaalista, platonista ystävyyttä vaan.

Mikse ette ole yrittäneet saada omaa suhdettanne kuntoon? On se ruoho aidan toisella puolella vihreämpää ja helpompaa, kuin rakastaa ja löytää tiensä oman puolison luo.

No, ei siinä mitään jos tuolla tavalla pystyy elämään.



Mitäs kun lapset kasvavat aikuisiksi, onko teillä enää mitään sen jälkeen?

niin karmaisevalta. Hänellähän on kotona ihan hyvä olla ja voi olla että mies, jonka kanssa hänellä on suhde on parhaimmillaan juuri tuollaisessa "sekundäärisessä" suhteessa. Mahdolliset huonot puolet eivät tule niin herkästi esiin eikä haittaa samoin kuin elämänkumppanin kohdalla. Se, mitä tapahtuu sitten kun lapset ei enää asu kotona jne. on tietysti yksi pointti, mutta kuka sitä muutenkaan tietää mitä elämässä käy. Jos rinnakkaissuhteessa elää, niin mielestäni tuo on ehkä paras tapa sen toteuttamiseen. Ei turhia rikkoutuneita perheita tai katkeroituneita osapuolia. Tsemppiä elämääsi nro 2!